Ilon ja surun sinfonia

Paolo Sorrentinon kuvissa on taikaa. Ne eivät ole vain tavanomaisella tavalla kauniita. Oli kyse sitten nuoren naisen alastomasta vartalosta tai hyvinvointipalveluun jonottavista ihmisistä, ovat otokset yhtä aikaa sekä äärimmäisen läsnä että maalauksellisella tavalla etäisiä. Kuvat ovat aina ikään kuin piirun verran liian tyyliteltyjä ja aseteltuja, jotta ne voisivat olla tästä todellisuudesta.

YouthToistuvasti estetiikan ehdoilla kulkevat dialogittomat kuvat tekevät tilaa kasvojen uurteista ja vahvoista tulkinnoista kaiken irti ottavalle draamalle, joka on pitkälti hiljalleen lipuvan kameran ja kevennetyn Éric Rohmer -dialogin juhlaa. Sorrentinon töissä banaali kuulostaa syvälliseltä, koska sen ajoitus ja taustoitus on virheetöntä.

Elokuvaohjaaja Mickin (Harvey Keitel) käymät keskustelut näyttelijöidensä kanssa pyörivät taajaan teoksen viimeisen kohtauksen ympärillä. Yksi vaihtoehto toisensa jälkeen on vajavainen ja jo kertaalleen pureskeltu. Yksikään niistä ei tee oikeutta Mickin taiteelliselle testamentille. Tämä märehtiminen lienee Spike Jonzen Adaptation.:in (2002) tapaan viitteellistä, sillä Sorrentinon optimistisen tragikomedian valjuin ja rutiininomaisin jakso on sen päätös.

Youth on Sorrentinon egon omakuva. Se on pulska ja läähättää kuin tennispalloa pomputteleva, pahasti ylipainoinen Maradona (Roly Serrano). Luovat johtajat, joista yksi sattuu olemaan elokuvaohjaaja, nähdään monin paikoin liki jumalallisina ympäristönsä tanssittajina. Miesnerous haisee kauas. Itseriittoisuus on kuitenkin niin nätisti esitetty, että se ei tuskastuta tai muotoudu elokuvan ainoaksi teemaksi.

YouthOlisi myös väärin sivuuttaa elokuvan naiskuva. Se on Sorrentinomaisesti italialaisen macho-kulttuurin jälkeläinen, jossa naisen älykkyys on mainittava erikseen ja suurin osa urosten katseiden kohteista on joko muusia tai huoria. Elokuvan tärkein naisrooli suodaan Lenalle (Rachel Weisz), joka on patriarkaalisia arvoja alleviivaavasti isänsä, säveltäjänero Fredin (Michael Caine) assistentti.

Sorrentino ei ole sokea sukupuolitukselleen. Parikin kertaa hän piikittelee sekä päähenkilöitään että heidän kauttaan myös, tietoisesti tai tiedostamattaan, itseään. Kaikkitietävät kukot sortuvat kerta toisensa jälkeen tyypittelyyn ja tietämättömyydestä kumpuavaan halveksuntaan. Samaan aikaan he ovat itse synnyttämiensä stereotypioiden uhreja. Fred on vanha ja apaattinen, koska niin hänelle on kerrottu. Normien purkaminen tekisi myös miehistä onnellisempia.

Sukupolvi toisensa perään kuvittelee elävänsä poikkeuksellisen mullistavaa aikakautta. Annan tämän tavanomaisuudessaan tympeän näköharhan vallata itseni ja väitän, että nuoruuden ihannointi ja vanhuuden pelkääminen on jos nyt ei tuore, niin ainakin kasvava ilmiö. Itsekin kovaa vauhtia ikääntyvä Sorrentino näkee iän olevan sukupuolen tapaan vähintäänkin osittain yhteiskunnallinen rakennelma, jotain jolla yksilön ulkopuolelta määritetään tämän käytöstä.

Youth"Kepeys on vastustamaton kiusaus." Näin toteaa Simple Songsin vangiksi jäänyt Fred yksiulotteisesta robottiroolistaan muistettavalle Jimmylle (Paul Dano). Taiteessa kepeys yhdistyy herkästi vähemmän arvokkaaseen, lyöntinsä tahallaan vajaaksi jättävään koko kansan pullamössöön. Ja valitettavasti se on vieläpä usein maineensa ansainnut.

Kepeys kuitenkin on, paremman sanan puutteessa, hyve. Siis oikein käytettynä. Muun muassa Woody Allen ja Paolo Sorrentino ovat osin rakentaneet ansiokkaat uransa sen varaan. Niin Il Divo: Giulio Andreottin merkillinen elämä (Il divo – La spettacolare vita di Giulio Andreotti, 2008) kuin Suuri kauneus (La grande bellezza, 2013) ovat peittelemätön yhdistelmä tanssahtelevaa iloa ja mustaa surua. Youthissakin iso osa kyynelistä pyyhitään hymyssä suin.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 6 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös