Veteen piirretty viiva kotikatsomo

Kahdenkymmenen vuoden tauon ja kahden 70-luvulla tehdyn mestariteoksen, Julman maan (1973) ja Onnellisten ajan (1978), jälkeen mystisyyteen verhoutunut ohjaajalegenda Terrence Malick valmisti koko ajan paisuneen huhumyllyn saattelemana epäsovinnaisen ja lajityyppikonventioita rikkovan taideteoksen, minkä jälkeen hän vetäytyi tapansa mukaan takaisin piiloonsa mitenkään selittelemättä tekemisiään. Ihmeellisellä tavalla Malick palasi elokuvantekijöiden ykkösnyrkkiin luomalla yhden kirkkaimmista mestariteoksista puhkikolutusta lajityypistä.

Toisen maailmansotaan sijoittuva ja Guadalcanalin valloituksesta kertova Veteen piirretty viiva ei ole helppo elokuva. Sen tyyli, henkilökuvaus ja rakenteellinen ratkaisu tuskin miellyttävät perinteisen sotaelokuvan muottiin tottunutta katsojaa. Malickia on pilkattu esimerkiksi "päivälehtiaforismien" viljelystä, mutta miksi edes yrittää pukea sodan järjen ylittävää hulluutta arkikielen ilmaisuiksi. Tuon yrityksen naurettavuuden todistivat jo Kubrickin eksyneet sotilaat tv-kameran edessä Full Metal Jacketissa (1987). Veteen piirretty viiva on raskas, ristiriitainen ja filosofisilla pohdiskeluilla lastattu järkäle, mutta kuten Coppolan Ilmestyskirja Nyt (1979) myös Malickin visio elää omista ristiriitaisuuksistaan, jotka saavat elokuvan elämään aina uudelleen ruokkien uusia ja taas uusia tulkintoja.

Kaikesta rönsyilystään huolimatta Veteen piirretty viiva on rakenteeltaan suorastaan pelottavan johdonmukainen ja muodoltaan puhdas. Elokuva liikkuu jatkuvasti kahdella tasolla: on ylempi filosofinen, ajatusten taso ja alempi, verenkarvainen ja kokemuksellinen ruohonjuuritaso. Kummatkin kerronnan tasot puhuttelevat jatkuvasti toisiaan ja rajaa niiden välille on vaikea vetää. Kun inhimillisen pahuuden olemusta pohdiskellaan välillä korkealentoisestikin, niin samaan aikaan katsojan turpaa poljetaan armotta mutaan. Malickin valitsema syvä runollinen kuvakieli hiljentää kauneudellaan ja kauheudellaan.

Ratkaisu jättää elokuva vaille varsinaisia päähenkilöitä on ollut rohkea. Nyt yksityinen ja yleinen taso kommentoivat ristikkäisesti poikkeuksellisella tavalla sodan inhimillistä kurimusta. Isänmaalliset korostukset ja sankarillisuuden sädekehät puuttuvat lähes tyystin. Veteen piirretyn viivan sotilaat eivät ole muuta kuin imperialismin alimman tason pelinappuloita, jotka pelokkaiksi laumaeläimiksi taantuneina yrittävät selviytyä hengissä tyystin vieraassa, ihmiskunnan aamunkoittoa hengittävässä maailmassa, samalla kun eläimet ja alkuasukkaat seuraavat ilmeettöminä ja eleettöminä sivistyksen tuhokoneiston saapumista neitseelliseen ympäristöön. Patriotismi ja muut "ylevät" käsitteet kuuluvat jonnekin politiikan kukkuloille synkkien vetten tuolla puolen. Raadollisesti Malick maalaa häkellyttäviä muotokuvia kahdesta koiralaumasta, jotka verissäpäiten tappelevat reviiristään.

Malickin näkemys pelokkaasta yksinäisestä ihmisestä on mykistävä. Kaiken kauhun keskellä jokainen on loppujen lopuksi yksin, yksinäisempi kuin koskaan missään. Pelon kosketus merkitsee pahan kosketusta. Kauhu ja moraalinen terrori ilmenevät pelokkaissa ihmissilmissä. Pelko ajaa ihmisen hirmutekoihin, se yhtä aikaa sekä puhdistaa että sumentaa mielen. Päällimmäisenä Veteen piirretty viiva jättää häiritsevän muistikuvan väsyneistä, turtuneista ja pelokkaista ihmiskasvoista - kollektiivisen muiston ihmisen pahuudesta.

Dvd-painos ei tarjoa erityisiä lisämateriaaleja, mutta kuvan ja äänen laatu hivelevät aisteja.

DVD / kuva: 16:9 Widescreen 2.35:1; ääni: Dolby Digital 5.1; tekstitetty (elokuvaa voi katsoa ilman tekstitystä); special features: Melanesian Songs (11 kpl), Theatrical Trailer.

ks. ensi-ilta