Knight of Cups valkokangas

Yhdysvaltalainen Terrence Malick tunnetaan harvakseltaan ohjaavana auteur-erakkona, tai ainakin tunnettiin. Malickin kaupallisesti menestynein elokuva Veteen piirretty viiva (1998) ja huikea The New World (2005) olivat vielä itsenäisiä teoksia, mutta 2010-luvulla alkoi entistä syvemmälle kurkottava ja tiivis eksistentiaalinen jakso, jota edustavat The Tree of Life (2011), To the Wonder (2012) ja nyt Knight of Cups (2015).

The Tree of Lifessa tutkailtiin elämän ihmettä etenkin lapsi–vanhemmuus -suhteen vinkkelistä, To the Wonder keskittyy romanttisen rakkauden käsittelyyn. Knight of Cupsissa, nimi joka viittaa Tarot-kortteihin, pysytään samoilla poluilla. Nyt kristillinen jumaluus ja armon käsite ovat entistä vahvemmin mukana. Yhteistä kaikille kolmelle on perinteisen juonikäsityksen ja käsikirjoituksen loistaminen poissaolollaan. Malickin maailma on lukemattomista sirpaleista koostuvaa meditatiivista dialogia ihmisen ja luonnon, ihmisen ja jumalan sekä ihmisen ja itsensä välillä.

Christian Bale on Rick, losangelesilainen käsikirjoittaja, joka ajelehtii olemassaolon pohdiskelussaan lukuisten naisten ja dekadenttien kartanojuhlien välillä palaten aina perhesuhteisiinsa, ongelmaiseen veljeensä ja ehkä vieläkin ongelmallisempaan isäänsä. Kuten Tree of Lifessa, nytkin kuolleen perheenjäsenen menetys kaikuu jossain taustalla.

Missä menin vikaan, kysyy Rick. Ympärillä näennäistä keskustelua käyvät hänen kohtaamansa ihmiset, naiset, veli, kuiskiva isämäinen jumalääni. Päähenkilön itsensä ei kuulla sanovan montaakaan repliikkiä. Entinen vaimo, tyttöystävät ja satunnaiset tuttavuudet analysoivat ilmaan heitetyillä lauseilla Rickin suhdetta itseensä ja rakkauteen. Joidenkin kanssa on ollut tai olisi saattanut olla onnea ja vakautta, niin kuin me sen ymmärrämme, toisten kanssa kohdataan ohimenevästi. Mikään ei ole pysyvää, kaikki on palasia maailmasta.

Äärettömän meren, autiomaan ja kirkkaan taivaan keskellä piirtyy alati sykkivä miljoonakaupunki, ihmisen luoma, sen tunnusmerkkimäiset silhuetit ja maisemat. Maanjäristykset järisyttävät konkretian tasolla. Juuri Oscarin The Revenantista (2015) voittaneen kuvaajan Emmanuel Lubeczkin jälki on lumoavaa. Samaan aikaan turmiollisena, tyhjien ihmisten ja merkityksettömien hetkien näyttämönä esittäytyvät Los Angeles ja Las Vegas, ja toisaalta jykevänä seisova luonto ovat vaikuttava vastapari. Hohdon ja huuruisen glamourin keskellä näyttäytyy myös unelmien kaupungin toinen puoli, kodittomat, rammat, sairaat.

Rickin ja elokuvateollisuuden maailma vilisee pitkiä sääriä ja korkokenkiä. Siltä varmasti Hollywood enimmäkseen todellisuudessa näyttää. Silti ohjaajan valintana naiskehon yletön esittely tuntuu joko fetisistiseltä pakkomielteeltä tai sitten rappion rehotuksen heijasteena ylipäätään kommentaarilta unelmakaupungin sieluttomaan tyhjiöön, jossa kukaan ei koskaan kohtaa toista.

Kuten todettua, odotuksiin perinteisestä elokuvakerronnan rakenteesta ei kannata nojautua 2010-luvun Malickia katsoessa. The Tree of Lifen epäkronologinen ilmaisu oli jokseenkin vaivalloista, mutta Malick näyttää jalostaneen tätä ideaansa ja Knight of Cupsissa visuaalisesti hulppea odysseia sulaa uomiinsa. Tosin Rickin ajatuksista, kiinnostuksista tai motiiveista ei paljoa opita. Samastuttavuuden puute on Malickin viimeisissä töissä haaste, kuten on myös filosofisten kaarien poissaolo. Vaikka ajatuksia ja kysymyksiä eksistenssistä heitellään jatkumona pitkin elokuvaa, mitä jää käteen, jos ei ole tarjota tarttumapintaa puoleen eikä toiseen?

Harvakseltaan haastatteluja antavan Malickin kanssa työskennelleet näyttelijät ovat kertoneet, että hänen kanssaan ei koskaan tiedä, mikä kuvatusta materiaalista lopulta päätyy elokuvaan, jos mikään. Osa saattaa löytää paikkansa ohjaajan tulevistakin töistä. Eikä Malick ole muutenkaan tavannut elokuviaan selitellä, sen hän jättää muiden tehtäväksi.

Silti Malickin visio on kirkas. Kun alkuun repaleiselta tuntuvasta kerronnan ja päämäärättömän haahuilun vastustuksesta päästää irti, vie parituntinen meditaatio mukaansa. Siihen ja kokonaisuutena miellyttävän lämpimäksi kasvavaan tuudittavaan harsoon täytyy vain suostua antautumaan. Sisäisen haahuilun löytäminen on vapauttava kokemus.