Ihmetys, ihastus, pettymys

Ihastus, ihmetys, ällistys ja pettymys. Näillä sanoilla voin kuvata tunteet nähtyäni The Tree of Lifen ensimmäisen kerran. Nyt kotioloissa pariin kertaan läpikäytynä tunteet ovat suurin piirtein samat, joskin näen Terrence Malickin ihmeellisen elokuvan monta piirua kyynisempänä. Jotenkin tuntuu myös siltä, että puurot ja vellit ovat edelleen sekaisin, kun mielettömän kaunis visuaalinen lumo ei enää kouraise ensikatselun lailla. Edelleen on äärimmäisen vaikea vetää mitään rajoja luonnostelmien, hahmotelmien, vastauksien, kysymyksien, päätelmien ja saarnojen välille. Ehkä ei pidäkään.

Eniten nirskahti toisella katsomiskierroksella filosofinen mustavalkoisuus. Dinosaurus armahtaa heikomman dinosauruksen. Ensimmäinen armo? Sen jälkeen puheet armosta ja luonnosta erikseen vaikuttavat keinotekoisilta, koska armo ei olekaan ihmisen keksintö". Mutta ehkä tarkoituksella.

The Tree of LifeIhminen on edelleen tyhjän päällä etsiessään suhdettaan luontoon, joka ei rakasta takaisin, joka ei anna stipendiä hyvistä teoista tai rankaise pahoista, mutta jonka osa ihminenkin on. Hyvin pieni ja nuori osa. Ehkä elämä ei huomenna edes muista, että luonnonoikkua nimeltä ihminen on koskaan ollutkaan.

Pelko ajaa ihmistä etsimään jumaluutta, ymmärrystä liian suuren edessä. Keskusteluun oman itsensä kanssa verhoiltuna harhaan. Luonnon edessä pelottaa olla yksin, jo sen kauneuden edessä, välinpitämättömyydestä puhumattakaan. Ehkä ensimmäinen kysymys, että miksi minä olen olemassa, oli myös ensimmäinen heikkouden merkki. Eikä jumala vaan vastaa.

Mutta mietiskelihän Aristoteleskin aikoinaan, että jos maan pinnan alla eläisi ihmisiä, jotka eivät muusta tiedä, ja heidät yhtäkkiä tuotaisiin maan pinnalle, niin kaikkien luonnon ihmeiden ja kauneuden edessä, olisiko heillä edes mahdollisuutta muuhun reaktioon kuin uskoa jumalaan, tämän kaiken luojaan. Jumalaan uskominen on luonnollista?

The Tree of LifeTältä katsomalta kaikki aikuisen Jackin (Sean Penn) haahuilua kuvaavat jaksot ovat melkoista kuraa. Ne alkoivat korveta paljon pahemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Saumat lapsuuteen ja maailmojensyntyyn repsottavat pahasti rannalla, jossa kaikki ovat taas yhdessä. Liian banaalia. Liian helppoa. Okei, ehkä kyse on Jackin unesta tai haaveilusta sovinnon tekemisestä menneisyyden kanssa. Niin tai näin, tällä hetkellä mikään tulokulma ei mielestäni paranna asiaa. Onko Malickin lähestyminen uskonnollista tai henkistä, olen taipuvainen jälkimmäisen kannalle, paitsi jos uskonnollisuuden tulkitsee ilman uskontoa.

Malick on maltillinen kristitty ja ehkä avoimimmin elokuva pitää ottaa taiteilijan "ääneen pohdiskeluna" maailman selityksille, jolloin ristiriitaisuuksille voi viitata kintaalla siinä mielessä, että ne ovat elämää ja ne pitää vain ottaa. Vastaukset ovat mahdollisia vastauksia, visioita ihmistä kautta aikain kiinnostavista kysymyksistä. Uskon, että omakin tulkinta muuttuu jokaisen uuden katsomiskerran jälkeen. Suurta on silloin se, että joku visionääri näin suuria kysymyksiä ylipäätään pohdiskelee julkisesti.

The Tree of LifeAinoa varma tunne on tunne siitä, että tällä taideteoksella Malick on heittänyt itseään eniten peliin, avoimesti ja valmiina haavoittumaan, suurin surmin ja poikkeuksellisen henkilökohtaisesti. Eikä sellaisia liikaa ole. Todellakaan. Eittämättä suurta on elävä taide, joka elää jatkuvasti myös vastaanottajassa. Jos antaa sen elää eikä lyö lukkoa päälle sillä verukkeella, että en nyt jaksanut ymmärtää enkä koskaan jaksa edes yrittää. Pelkkää huuhaata ja hallelujaata. Sitä The Tree of Life ei ole. Ikään kuin ateismiin vannoville uskonnolliset pohdiskelut, jopa ilman uskontoa, ovat jo lähtökohtaisesti piruja perkeleitä.

Siinä, että Malick maanisesti keskittyy lapsuuteen, on todellinen osumakohta, jopa kipukohta. Jo senkin vuoksi, että lapsuuden merkitystä ihmiselle ja hänen minuuteensa kuolemaan asti on vaikea olla liioittelematta tai alleviivaamatta. Rakkautta on monenlaista kuten isän ja äidin hahmot todentavat. Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys. Siinä ehkä tärkein opetus. Kuin myös Brad Pittin isähahmon karussa itsetilityksessä poikansa kuoleman jälkeen oman häpeänsä istuttamisesta lapseensa. Ensimmäiseksi pitää olla armollinen itselleen ennen kuin sitä osaa olla kenellekään muulle.

The Tree of LifeLumoavimmillaan lapsuuskuvaus on aivan omaa luokkaansa. Tunnetilojen ilmaisun taianomainen herkkyys mykistää. Melkein kuin katsoisi unessa oman lapsuuden tuokiokuvia ja tunnetiloja, vaikka aika ja paikka ovat erilaiset. Malick on luonut poikkeuksellisen väkevää totuudellisuutta, jonka eteen tekee mieli polvistua, syleillä, lohduttaa ja helliä sitä sydämessään.

Kaiken löytää aina edestään. Niin kuin ihminen löysi armon, jonka oli ensimmäisenä tuntenut muinainen eläin. Siemen, josta emme vielä tiedä onko se tuhoon vievä taakka vai siunaus. Luonto ei siitä välitä, se ei synnyttämiään siemeniään muista, koska sille merkitsee vain elämä. Elämänpuussa kaikki on kaikessa, kunnes jotkut oksat kuivuvat aikanaan pois ja tilalle kasvaa uusia, jotka ehkä joskus ovat Eino Leinon Ylermin ylpeän isännän sukua, joka ei kuololle kumarra eikä matele manalle mennen. Silloin elämäkin muuttuu joksikin muuksi, kun siltä otetaan kuolema pois.

Arvosteluni suurin nimittäjä on ehkä" vähän kaikessa The Tree of Lifeen liittyen. Se ei kouraissut sieluani niin kuin Malickin aiemmat elokuvat. Toisaalta se parhaimmillaan meni paljon pidemmälle, syvemmälle. Puntaroin elokuvaa varmaan vielä pitkään ja monta kertaa ja hartaasti. Tunnen jo, että siihen pitää palata yhä uudestaan. Ehkä ymmärrän sitä paremmin, ehkä en. Mutta sen tiedän, että jotain uutta se tarjoaa. The Tree of Life on minulle vielä pitkään haaste ja keskeneräinen prosessi. Mutta ehkä jonain päivänä koen pystyväni tulkitsemaan siitä jotain lopullista. Ehkä.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,7 / 12 henkilöä




Film trailers by Filmtrailer.com