The Tree of Life valkokangas

Terrence Malick on kiistatta nykyelokuvan suuria mestareita. Harvakseltaan elokuvia tekevän ohjaajan teokset ovat tapauksia. Ristiriitaista vastaanottoa kohdannut ja Cannesin pääpalkinnon voittanut The Tree of Life on vuoden yksi odotetuimpia elokuvia.

The Tree of Life poikkeaa Malickin aiemmista teoksista siinä, että elokuvassa ei ole selkeää lineaarisesti kerrottua tarinaa, mikä osin selittänee elokuvan saamaa hämmentynyttäkin vastaanottoa. Symboliikalla raskaasti lastattu teos tuo viime aikojen elokuvista mieleen Lars von Trierin Melancholian. Molemmat mestariohjaajat ovat  ladanneet teoksiinsa suuren merkitysten potentiaalin, mikä mahdollistaa poikkeuksellisen rikkaan mutta samalla haastavan tulkittavuuden.

Osaltaan kumpikin elokuva poikkeaa emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan tekijöidensä aiemmasta tuotannosta. The Tree of Life on Melancholian tavoin samaistumispinnoiltaan etäännytettyä kerrontaa, jolloin tulkinta lepää emootioita enemmän intellektuaalisen ajattelun varassa, toisin kuin esimerkiksi Alejandro González Iñárritun teoksissa, joissa vaikuttavuus perustuu ajattelun ja emootion yhtälöön. Trierin ja Malickin ulkoisesti näyttävät elokuvat menettävät viileässä käsittelytavassaan ja samaistumispintojen vähäisyydessään taiteen perusolemuksesta erään oleellisen elementin, koskettavuuden. Elokuvan kaltaisessa kertovassa taiteessa tämä konkretisoituu usein juuri vastaanoton hajanaisuudessa.

Temaattisesti The Tree of Life on merkittävä elokuva, joka aihekäsittelynsä ja vertauskuvallisuutensa kautta omaa yhtäläisyyksiä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailuun. Molempien teoksien perimmäinen kysymys liittyy elämän ihmeen pohtimiseen sekä ihmisen paikan määrittelyyn elämän kehityksen loppumattomassa kulussa. Malickin teoksessa on kiinnostavaa, että hän nostaa evoluutiokehityksen rinnalle myös pohdinnan Jumalan merkityksestä elämän, ja ennen kaikkea hyvän, armollisen elämän kannalta.

The Tree of Lifen kerronnallinen perusrunko on jossain 1950-luvun keskilännessä elävän perheen elämän kuvauksessa. Brad Pittin esittämä isä kasvattaa kolmea poikaansa lujalla ja rakastavalla otteella. Temaattisena kulminaatiopisteenä toimii yhden pojan kuolema. Tragedia puretaan vanhemman veljen ja tämän isäsuhteen kautta nykyisyydestä käsin. Sean Pennin näyttelemä vanhin veljes, Jack, on näennäisen menestyksekkään elämänsä varjopuolena kadottanut ymmärryksensä elämän tarkoituksesta, mikä ajaa hänet perimmäisten kysymysten äärelle. Kuoleman konkreettisesta kohtaamisesta Malick leikkaa elokuvan mitassa pitkään kuvakertomukseen koko elämän synnystä ja kehityksestä.

Jumalalla perustellun armollisen elämän vaikeimpia ongelmia on lapsen kuolema, jota Jumalalla ei ole koskaan kyetty selittämään. Viattomien ja syyttömien kokemat kohtalot kyseenalaistavat tarinat jumalista ja heidän armollisuudestaan, vaikka ne väistämättä ovat kulttuureissamme toimineetkin eettisenä, hyvän elämän ohjenuorana.

Malickin visuaalisessa symboliikassa ihmisen jumalsuhde kulminoituu barokin spiraalimaiseen taivaaseen kurottamiseen, jumalalalliseen mahtipontisuuteen eli ihmisen pyrkimykseen päästä Jumalansa luokse taivaaseen. Ylhäältä annettuna elämän ymmärtäminen on helpompaa kuin luonnon kaaoksen rationaalinen jäsentäminen. Siinä missä kuolema luonnossa rinnastuu, ja usein myös realisoituu, uuden elämän alkuun ja mahdollisuuteen, uskonnoissa kuolema on usein portti ikuisuuteen, vaelteluun loppumattomalla rannalla, jolta myös Jack lopulta etsii poispääsyä.

Malickin visiossa kykenemme murtautumaan ulos jumaluuden tarinasta ymmärtämällä elämän olevan kuin suuri puu, jonka eräs haara me olemme. Puu kasvaa ja haaroittuu lisää, elämä kulkee eteenpäin, joten mekään emme voi jäädä rannalle. Elokuvan viimeinen kuva leikkaa siltaan, poispääsyyn rannalta.