Vaiettuja tarinoita
Suomalainen dokumenttielokuva on viime vuosina ollut vahvassa nosteessa. Dokumenttien näkyvyyttä ja tunnettavuutta on parantanut ennen kaikkea teatterilevitys, vaikka katsojaluvut ovat jääneetkin kotimaisesta fiktiosta. Teatterilevitys on tuonut dokumenttielokuvalle sen ansaitsemaa arvostusta – siitäkin huolimatta, että monen dokumentin kohdalla televisio olisi ollut parempi esityspaikka. Viime aikojen dokumentit ovat olleet aiheiltaan hyvinkin kiinnostavia, mutta niiden visuaalinen toteutus ja estetiikka eivät ole monessakaan tapauksessa täyttäneet suuren kankaan vaatimuksia. Suttuiselle videokuvalle taltioidut puhuvat päät ovat kaukana elokuvakerronnan voimasta.
Katja Gauriloffin ohjaama Säilöttyjä unelmia on poikkeus. Se on visuaalisesti vaikuttavin ja esteettisesti ehein suomalaiselokuva vuosiin, näytelmäelokuvat mukaan luettuna. Heikki Färmin ja Tuomo Hutrin kuvaus on mestarillista. Erityisesti Hutrin taito kuvasommittelussa hakee vertaistaan ja hänelle luulisi löytyvän työtarjouksia maamme ulkopuoleltakin.
Säilöttyjen unelmien voima on oivalluksessa kertoa kuvalla ja äänellä eri tarinoita, jotka yhdessä luovat puhuttelevan kokonaisuuden. Kuva kertoo kaupan hyllyllä myytävän säilyketölkin aineosien matkasta lopputuotteeksi. Ääni kertoo näiden ainesosien parissa työskentelevien ihmisten elämästä. Eisensteinin intellektuaalisen montaasin oppeja hyödyntävä kuvan ja äänen kombinaatio muodostaa syvälle länsimaisen kuluttajan omatuntoon iskevän tematiikan. Dokumentin jälkeen ruokakaupan einestulvan keskellä ei voi olla enää miettimättä tölkkien ja vakuumipakkausten taakse kätkeytyviä tarinoita siitä todellisuudesta, jonka varaan hyvinvointimme ja kerskakulutuksemme on rakennettu.
Dokumentti jättää viisaasti kaiken katsojan itsensä pääteltäväksi. Säilöttyjä unelmia ei osoita syntipukkia saati esitä raflaavia ja populistisia kärjistyksiä vaan kertoo asiansa ihmisten ja heidän työnsä kautta. Kyse ei ole julistuksesta vaan maailman näyttämisestä sellaisena kuin ihmiset sen kokevat ja näkevät. Taiteen sisältö ja merkitykset syntyvät aina vastaanottajassa, ja tämän viisauden Gauriloff on hienosti sisäistänyt.
Rauhallisessa kerrontarytmissä toisiaan seuraavat episodit täyttävät paikkansa osana kokonaisuutta. Ihmisten kertomat tarinat risteilevät elämän eri osa-alueilla, mutta kuva seuraa järkähtämättömällä toteavuudella säilykeruoan osatekijöitä avolouhokselta pelloille ja teurastamoille. Toteavan kuvan ja kertovan äänen harmonia rikkoutuu vain kohdissa, joissa kuva pysähtyy tarinaansa kertovien ihmisten potretiksi. Tämä pysäyttää kuvan liikkeen, minkä äänen hiljentyminen alleviivaa. Kerronnan jähmettyessä rytmi katoaa. Ratkaisulle on vaikea löytää selitystä. Se ei syvennä tarinoita kertovia ihmisiä tai konkretisoi heidän paikkaansa kuvilla todennetussa maailmassa. Potrettiotokset ovat irrallisia ja etäännyttävät. Ilman niitä kyse olisi ollut mestariteoksesta.
Vaikka elokuvan ilmaisuvoima saakin särön, se ei vähennä dokumenttielokuvan vaikuttavuutta tematiikkansa taidokkaassa käsittelyssä. Vaietut tarinat on tuotu julki niin ruoan tehotuotannon kuin sen parissa työskentelevien ihmisten osalta. Tulkinta on katsojalla ja valinta kuluttajalla.
Toimituskunnan keskiarvo: 3,6 / 7 henkilöä
Seuraava:
Burning Man
Australialaisdraamassa aikatasot lentelevät villisti ja surulliset käänteet jäävät etäisiksi.
Edellinen: Hamilton – Kansakunnan puolesta
Hamilton – Kansakunnan puolesta on ruotsalainen versio Jason Bourne -elokuvista, ja sellaisenaan se kannattelee kyllä itseään.