Baby Jane on valoja ja varjoja valkokankaalla

Junantuoma, tuore ylioppilas Jonna (Roosa Söderholm) ja itsevarma, karismaattinen Piki (Maria Ylipää) kohtaavat Helsingin yössä. Sattuman yhteen sitomat naiset rakastuvat ja valloittavat vuosituhannen vaihteen Helsingin ja sen yöt. Rakkauteen kietoutuu vallankäyttöä ja riitoja sekä Pikin yhä tiukemmin otteeseensa kietova paniikkihäiriö.

Ohjaaja Katja Gauriloffin matkaan Sofi Oksasen vuonna 2005 julkaistu romaani, Baby Jane, tarttui vuonna 2012.

Asun Rovaniemellä, olen pohjoisesta kotoisin. Oli juhannus ja lähdin ruokakauppaan, lähi-Siwaan. Siellä näin jonotellessani tämän kirjan pokkarihyllyssä ja otin sen matkaani. Luin kirjan heti kotona. Se vaikutti niin vahvasti minuun: sen tunnelma, ihmiset ja ajankuva. Kaikki kuvat alkoivat nousta mieleeni vahvasti ja soitin saman tien tuottaja Joonas Berghällille, Gauriloff kertoo.

Elokuva lähti kunnolla käyntiin kaksi vuotta sitten, kun käsikirjoittajapariksi löytyi Veera Tyhtilä.

Olin lukenut yhden aiemman käsikirjoituksen Veeralta ja tiesin siinä olevan rohkea nainen. Meillä tuntuivat palaset loksahtavan palaset hyvin kohdalleen.

Naisten päivänä ensi-iltansa saava elokuva on kokonaisuudessaan vahvasti naisten käsissä. Tiedotustilaisuudessa seisoo rivillinen naisia: ohjaaja-käsikirjoittaja Katja Gauriloff, käsikirjoittaja Veera Tyhtilä, pääosan esittäjät Maria Ylipää, Roosa Söderholm, kirjailija Sofi Oksanen ja toinen tuottaja Satu Majava.

Baby Janen tarinassa minuun vetosi vahva sisältö ja mahdollisuus tehdä naisten tarinaa. Ei vain seksuaalisuudesta vaan se, että tarinassa on kaksi vahvaa päähenkilöä, jotka ovat naisia: erilaisia naisia, moniulotteisia naisia, Gauriloff sanoo.

Oksasen kirjan vahva visuaalisuus teki Gauriloffiin vaikutuksen.

Olen aina ollut kiinnostunut kontrasteista. Näin kirjassa kaksi vahvaa maailmaa: oli Pikin tummempi, synkempi, ehkä jopa klaustrofobinen maailma, joka alkoi pienenemään, ja sitten oli Jonnan avara, valoisa, vähän etäinen maailma. Näiden kahden maailman suhde kiinnosti.

Mielenterveyshäiriöiden käsitteleminen oli Gauriloffille toinen tärkeä teema. Vaikka asiasta puhutaan nykyään paljon enemmän kuin vielä vuosituhannen alussa, aihe on edelleen tärkeä.

Mielenterveysasiat ovat jokaista lähellä – jos ei henkilökohtaisesti, niin ainakin jonkin läheisen kautta. Masennus on aika yleistä. Ja onneksi mielenterveysongelmista nykyään puhutaan, varsinkin nuoret puhuvat hyvin avoimesti. Mutta eivät mielenterveysongelmat ole minnekään hävinneet. Saavatko ihmiset oikeasti apua? Yhteiskuntamme on jakautumassa hyvä- ja huono-osaisiin myös tässä suhteessa ja kuilu vain kasvaa, Gauriloff pohtii.

Itsensä haastamisen tärkeys

Gauriloff on tullut tunnetuksi dokumentaristina. Ensimmäinen pitkä dokumentti Säilöttyjä unelmia (2012) sai ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla ja sai myös parhaan dokumenttielokuvan Jussi-ehdokkuuden. Viimeisin dokumentti, Kuun metsän Kaisa (2016), palkittiin parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnolla vuonna 2016. Menetystä dokumentille on tullut myös kansainvälisillä festivaaleilla.

Gauriloffille ensimmäinen fiktioelokuva on ohjaajan omin sanoin “ison unelman täyttymys”. Siirtyminen dokumenttielokuvasta fiktion puolelle ei Gauriloffia jännittänyt.

Minun on aina pitänyt lisätä paukkuja ja haasteita itselleni – niin olen tehnyt tähän asti. Se pitää hoksottimet sellaisessa asennossa, että töitä on mielenkiintoista tehdä, Gauriloff sanoo.

Ammatillisesti palkitsevinta oli työskennellä monen eri taiteenalan ihmisen kanssa.

On hienoa, kun mukana on lavastussuunnittelijoita, pukusuunnittelua, maskeerausta, ja upeat näyttelijät. Dokumenttielokuvan parissa työskentelee monta vuotta hyvin yksin – kuvaaja, tuottaja ja leikkaaja ovat lähimmät työkumppanit. Tässä sai tehdä kaikkien eri taiteilijoiden kanssa. Palkitsevinta on huomata, että nuo ymmärtävät minun visioni, ja teemme kaikki samaa elokuvaa: tuntui, että olen onnistunut jossakin, Gauriloff sanoo.

Gauriloffin mukaan dokumenttielokuvassa on kuitenkin tietyllä tavalla vapaampi toteuttamaan omaa visiotaan, jota fiktioelokuvan puolella rajoittaa esimerkiksi budjetti. Eroja löytyy myös tuotannon fyysisestä skaalasta, jota ei dokumenttielokuvan tekemiseen tottunut osannut ensin ajatella.

Dokumentissa liikun kahden kuvaajan kanssa ja teemme mitä haluamme. Fiktiossa tilanne on eri. Työskentelin tässä elokuvassa saman kuvaajan kanssa kuin dokumenttiprojektissani ja mieleeni tuli, että otetaanpa tuosta vaikkapa nuo pilvet kuvaan. Ja sitten kun kamera siirtyy, ympärillä alkaa heti kamala hälinä, kun koko koneisto liikkuu kuvaajan mukana, ei vain kamera. Sitten huomaa, että ei se ollutkaan niin helppoa, Gauriloff naurahtaa.

Seuraavaksi agendalla on pitkä elokuva. Sen, onko kyseessä seuraavaksi fiktiota vai dokumenttia, näyttää vain aika. Työn alla on parhaillaan fiktioelokuvan käsikirjoitus. Gauriloff on äitinsä puolelta kolttasaamelainen, ja omaa vahvan saamelaisen identiteetin. Saamelaistaustaansa Gauriloff on käsitellyt myös dokumenteissaan Huuto tuuleen (2007) ja Kuun metsän Kaisa.

Saamelaistausta on minulle tärkeä ja tulen siihen varmasti palaamaan myöhemminkin. Koen myös tärkeäksi sen, että kulttuurissamme on paljon kertomattomia tarinoita, ja meidän pitää kertoa ne itse. Ei riitä, että niistä kertovat jotkut muut, Gaurilofff painottaa.

Lue myös