Suuri kansallinen sotaelokuva yhdistää suomalaisia. Siitä on tullut vuosikymmenien mittaan jykevää painoarvoa nauttiva kirjoittamaton sääntö. Ja kun jostain kummasta syystä suuri suomalainen sotaelokuva ei otakaan oman pääkopan sisällä tuulta purjeisiin, sitä tuntee itsensä vähintäänkin maanpetturiksi ja epäisänmaalliseksi hylkiöksi. Näin minulle on tapahtunut Rukajärven tien kohdalla. Myönnän, että kyseessä on visuaalisesti hallittu ja eheä sotaelokuva, mutta sitä sokeasti ylistävää korkeaa veisua olen katsonut kieroin silmin. Olli Saarela on yrittänyt vääntää perinteistä kaavaa uuteen muottiin siinä sekä onnistuen että epäonnistuen. Kunnianhimoa ei ole puuttunut ja paukkuja Saarelalla riittänee paljon vielä jatkossakin.

Rukajärven tie - © 1999 Matila & Röhr ProductionsSotaelokuvaan upotettu traaginen rakkaustarina lienee yksi syy, miksi myös naiset ovat pitäneet Rukajärven tiestä. Ensinnäkin täytyy kunnioittaa sitä, että Saarela on ennakkoluulottomasti lähtenyt yhdistämään sota- ja rakkauselokuvaa, mikä on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Pohjimmiltaan perustarina toimiikin onnistuneesti, mutta takautumana kerrottu sotaretki rakentaa liian suuren kuilun alun ja lopun kuvien välille - kokemuksellinen selittävä kontrasti häviää jonnekin matkan varrella. Kyynistyneen luutnantti Perkolan (Peter Franzén) ja hänen kaltoin kohdellun morsiamensa (Irina Björklund) yhtä aikaa sekä vapauttava että satuttava jälleennäkeminen kaikkien kiirastulien jälkeen ei herätä tarpeeksi voimakkaita tunteita uhrautumisen, pyyteettömän ja kaiken hyväksyvän rakkauden ja sovinnon tematiikasta. Rehellisesti pitää kysyä, että jääkö surun kokemisen ja viattomuuden peruuttamattoman menetyksen tunne päällimmäisenä katsojan tajuntaan, kuten ohjaaja on varmaankin tarkoittanut, vai kihertääkö mielen sopukoita edelleen orgastisen veribaletin kauhean kauneuden huuma?

Toimivaa ryhmädynamiikkaa

Suomalainen sotaelokuva on aina nauttinut vahvasta miesporukan kuvauksesta eikä Rukajärven tie ole poikkeus. Ryhmädynamiikka toimii niin hyvin, että se rasittaa jo elokuvan yksilökokemuksen tasolla liikkuvaa näkökulmaa. Kuin huomaamatta todella vahvasti näytellyt - ei kirjoitetut - sivuosat jättävät kliseisyydestäänkin huolimatta Franzénin luutnantti Perkolan taka-alalle, jolloin hänen tuntojensa psykologisen kehityskaaren motivointi jää ikään kuin puolitiehen. Nuoren luutnantin voimakkaisiin tunteisiin on vaikea päästä sisälle. Pyörän päällä otetut kymmenet lähikuvat eivät sitä virkaa tee.

Rukajärven tie - © 1999 Matila & Röhr ProductionsRyhmäkuvauksena Rukajärven tie etenee tallattuja polkuja, joskin väkevästi ja tuoden suomalaiseen korpisoturiin aiempaa enemmän kyseenalaisiakin piirteitä. Vaikuttaa myös siltä, että lähes jokaisessa sotaelokuvassa on oltava oma riitaojansa - pelkohan ei kuulu suomalaisen miehen tunnekuvastoon. Pelkuri on poikkeus ja porukan pettäjä, joka saa mitä ansaitsee. Oma riitaojahan nähtiin myös Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryanissa. Lisäksi ryssä on edelleen ryssä. Esimerkiksi syvästi uskovaisen ja sympaattisen Saarisen (Taisto Reimaluoto) raukkamainen ja brutaali ampuminen vain vankistaa vakiintuneita paha-ryssä-kliseitä. Lisäksi kohtaus on epärealistinen: miksi vihollisen sissipartio olisi ampunut tiedustelijan, kun sillä oli mahdollisuus lahdata sillalle koko porukka?

Muutenkin raskas kristillinen symboliikka vaikuttaa oudolta suomalaisjermujen yksitoikkoisen pyöräretken toistuvana elementtinä. Paljon puhuttu pastoraalinen kohtaus, jossa sotilaat muistelevat miina-ansaan kuollutta toveriaan, on lähinnä kiusallisen teennäinen. Tällaisilla yhteishengen ylistyksillä tai päinvastoin keskinäisen eripuran kuvauksilla kun ei ole mitään merkitystä, koska jälleen kerran paatoksen pasuunoiden pauhatessa pahimmatkin riitakumppanit etenevät lopun tulimeressä vihollisen linjojen läpi rinta rinnan. Sota siis yhdistää ja elämä erottaa?

ks. ensi-ilta ja Olli Saarelan haastattelu

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,9 / 8 henkilöä