Bad Luck Love kotikatsomo

Olli Saarelan kolmas pitkä elokuva Bad Luck Love (2000) sai ensi-iltansa parikymmentä vuotta sitten. Rukanjärventiellä (1999) maamme silloisiin kärkiohjaajiin nousseen Saarelan lähiömaailmaan sijoittunut rikosdraama sai neljä Jussi-palkintoa mutta vastaanotto ei kaikilta osin ollut pelkkää suitsutusta. Suomessa tuolloin vielä vähemmän käsitelty urbaani lähiötematiikka sai kiitosta, mutta amerikkalaisista rikoselokuvista lainatut esteettiskerronnalliset vaikutteet eivät niinkään keränneet kehuja.

Kahdenkymmenen vuoden aikaperspektiivillä aikalaiskritiikkien kanssa voi olla edelleen pitkälti samoilla linjoilla. Lähiöelämän kuvauksena Bad Luck Love oli jopa aikaansa edellä, sillä suomalaiselokuvassa miljöö nousi tarinallisesti keskeisempään rooliin vasta 2010-luvulla, kuten elokuvissa Vuosaari (2012), Korso (2014), Päin seinää (2014), Pahan kukat (2016) ja Hölmö nuori sydän (2018). Vuosituhannen alussa suomalaiselokuvien aihepiirit kietoutuivat pitkälti historian sekä nostalgisen ja romantisoidun maaseutukaipuun ympärille kuin vastakohtana kaupungistumisen realismille, jota toki silloisissa elokuvissa käsiteltiin, mutta vähemmissä määrin.

Bad Luck Loven suurin voimavara on sen miljöökuvauksessa. Lokaatiot ovat edelleen ajattomuudessaan ja paikattomuudessaan kiinnostavia ja visuaalisesti kiehtovia, mitä Heikki Färmin kuvaus tukee. Muilta osin kerronnallinen estetiikka ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin. Peruskerronta on visuaalisesti hallittua ja uomissaan, mutta irtiotot peruskuvastosta ovat outoja. Ne olivat outoja jo elokuvan ensi-illan aikoihin ja kenties vieläkin korostuneempia nyt. Audiovisuaaliset lainat rapakontakaisista gangstaelokuvista ovat silmiinpistävän päälle liimattuja tarinassa, joka yrittää kurottaa syvemmälle anteeksiannon ja menneisyyden varjojen teemoihin.

Tarinassa Jorma Tommilan varsin vakuuttavasti esittämä äkkipikainen Ali tekee päissään henkirikoksen. Vankilavuodet opastavat isäksi tulleen Alin kaidalle tielle, jolta hänen kaltaiselle lähiökasvatille ja entiselle pikkurikolliselle ei tunnu löytyvän jalansijaa. Käsikirjoituksessa on paljon hyviä aineksia, eikä Jussi-voitto käsikirjoituksesta ollut mitenkään liioiteltu, mutta elokuvallisessa ylöspanossa ei ole täysin sisäistetty sitä tyylillistä eheyttä, jota teemojen vakuuttava käsittely vaatisi.

Tämä kuuluu myös ääniraidalla. Musiikilla on elokuvassa iso rooli ja sinänsä tarinaa sekä miljöötä tukeva merkitys, mutta musiikin käyttö on poukkoilevaa, mikä yhdistettynä suomalaiselokuville vielä tuolloin tyypillisen heikkoon miksaukseen tekee äänimaailmasta paikoin rasittavan sekavan.

Elokuvallisessa kulttuurihistoriassa Bad Luck Lovella on oma arvonsa, sillä se on mielenkiintoinen ikkuna vuosituhannen vaihteen maailmaan ja siihen, miten kulttuuri parissakymmenessä vuodessa muuttuu. Tämän päivän elokuvissa ei puhuttaisi neekereistä tai nähtäisi välttämättä kohtausta, jossa pääpari harrastaa seksiä roskakatoksessa pikkupojan katsoessa vieressä. Ja ovathan Alin pikkuveljen Pulun (Tommi Eronen) läpät nykykorvaan kenties vieläkin älyttömämpiä ja siten myös koomisempia kuin vuosituhannen alussa, kuten YouTubestakin löytyvässä kohtauksessa, jossa Giant Robotin hittibiisi Helsinki Rock City soi ämyreistä Pulun lätistessä puhelimeen mitä heidän jengiltään löytyy, ja pitkä luettelo päättyy pornovideoihin ja piimään.

Bad Luck Love ei ole merkkiteos, mutta ansaitsee yhä edelleen tulla huomioiduksi oman aikakautensa tärkeänä elokuvana. Vuosituhannen vaihde oli käännekohta, jossa 1990-luvun alamaissa rypenyt suomielokuva koki ryhdistäytymisen ja uudistui monin tavoin. Vanhempien elokuvien uudelleenjulkaisuilta tosin toivoisi hieman panostusta. Kuvan- ja äänenlaadun suhteen ollaan toki käytettävissä olevan materiaalin armoilla, mutta lisämateriaaleihin voisi koostaa elokuvaa taustoittavaa aikalaisaineistoa, jota luulisi parinkymmenen vuoden takaa sentään löytyvän kohtuullisella vaivannäöllä. Tämä toisi uudelleenjulkaisulle kaivattua lisäarvoa.