Hiljaisten sankarien iltahämärä

Ronin on japania ja tarkoittaa samurai-soturia, joka on menettänyt isäntänsä. John Frankenheimerin samannimisessä elokuvassa kyse on hylätyistä, epäluuloisista väkivallan ammattilaisista, jotka palkataan sieppaamaan ilmeisen tärkeä - ja haluttu - salkku venäläisten nenän edestä. Tehtävän jälkeen tapahtumat saavat uuden käänteen, ja käy selväksi, että peliin on sekaantunut ennalta arvaamattomia osapuolia.

Ronin - © 1998 United ArtistsOn hienoa nähdä, että Frankenheimer on palannut tutuiksi käyneisiin kuvioihin vuonna 1996 ohjaamansa Tohtori Moreaun saaren uusintaversion jälkeen. Ronin sekoittaa nopeasti räjähtävään toimintaan melankolisia, tummia sävyjä. Etusija annetaan henkilöille, kuville sekä paikoille juonen seuratessa perässä - niin hyvin kuin mahdollista. Samalla elokuva on näkemys tilanteesta, johon muuttuva aika Samin (Robert De Nero) ja Vincentin (Jean Reno) kaltaiset tekijät heittää. He ovat ikääntyneitä hallituksen entisiä agentteja, jotka on jätetty oman onnensa nojaan. Maailma ympärillä on muuttunut, he eivät.

Ronin - © 1998 United ArtistsRonin on osin teemoiltaan hyvin kurosawalainen: se on tarina joukon solidaarisuuden katkeamisesta, siitä rankasta todellisuudesta, jossa ystävyyden keskelläkin jokaisen oma henki pidetään etusijalla. Hiljaittain televisiosta esitetyn Mantsurian kandidaatin (1962) kylmän sodan vainoharhaisuus on väistynyt jälkimodernin juurettomuuden sekä vieraantumisen tieltä. Sankarit eivät ole itsekään puhtaita, vaan heidän menneisyyttään tahraavat "isäntien" nimissä tehdyt teot. Kunnia on mennyttä - pyyhkiytynyt pois rahan mukana. Frankenheimerin elokuva painottaakin sen sijaan keskinäistä mutta etäistä, epäluuloista toveruutta. On pysyttävä nimettömänä, selkä aina seinään päin.

Kaikesta huolimatta tiettyä rutiinisuutta on paha olla huomaamatta. Frankenheimerin Ronin tuntuu kiinnittävän oudon vähän huomiota itse juoneen ja korostavan liikaakin toimintaa. Luotien, räjähteiden ja lukuisten takaa-ajokohtausten jälkeen juoni sekä salkun tuntematon sisältö menettävät mielenkiintonsa - kaikki tarvittava ikään kuin rakentuu toiminnan varaan. Samalla on vaikea päättää, pitäisikö elokuva ottaa kokonaan tosissaan. Käsikirjoittajat J.D. Zeik ja Richard Weisz - sekä dialogia kirjoittamassa ollut näytelmäkirjailija David Mamet - sekoittavat vakavuuteen ja kyynisyyteen ontuvalta ja kovin tutulta kuulostavaa huumoria. Ronin jääkin jotenkin vaillinaiseksi: se ei oikein löydä tarvittavaa otetta toiminnan purkauksille ja hahmojen herkkyydelle.

John Frankenheimer ohjaa kuitenkin tuttuun vaikuttavaan tyyliinsä. Hän on tavallaan visuaalinen naturalisti, joka välttää kaikkea turhaa kuvissaan. Tässä suhteessa elokuva on napakka ja kaunis katsoa. Kuvauspaikat ja maisemat saavat puhtaissa sommitelmissa keskeisen aseman - liike ja toiminta tuodaan vaikuttavasti tämän kaiken eteen. Monin osin Ronin on Frankenheimerin tyylin lakipiste, ja tältä osin ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

ks. ensi-ilta

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 4 henkilöä