Ronin valkokangas

Ronin on veteraaniohjaajan keskiaikaisesta japanilaismyytistä ideansa ammentava ja hiton hyvä, vanhan kunnon ajan toimintatrilleri! Se on ilahduttavaa, miten viime vuosina lähinnä television puolella vakuuttanut John Frankenheimer on jälleen löytänyt jyvänsä valkokankaalla. Nimekkäällä kansainvälisellä näyttelijäkaartilla pakattu Ronin on konstailematon, harkitun rosoinen ja temaattisesti eheä elokuva, joka muistuttaa ulkoiselta ilmeeltään monia 70-luvun kovaotteisia jännäreitä ja joka on kuvattu sellaisella todellisen tekemisen raa’alla vimmalla kuin digitaaliefektejä ei olisi koskaan edes keksittykään.

© United Artists

Sam (Robert De Niro) on entinen CIA-agentti, joka tekee keikkoja rahasta. Syrjäisessä pariisilaisessa varastossa hän kokoontuu neljän muun kohtalotoverinsa kanssa: ranskalaisen Vincentin (Jean Reno), entisen KGB-agentin, Gregorin (Stellan Skarsgård), Spence-nimisen engelsmannin (Sean Bean) ja toisen amerikkalaisen, Larryn (Skipp Sudduth) kanssa. Deirdre (Natascha McElhone) on tunteettomalta vaikuttava nainen, joka antaa viisikolle tehtävän kaapata salaperäinen salkku ennen kuin se myydään venäläisille. Deirde ei paljasta pomoaan, salkun sisältöä tai sitä kuka keikan rahoittaa. Salkku on saatava hinnalla millä hyvänsä ja viattomien sivullisten hengestä välittämättä.

Veren maku suussa

Frankenheimerin ehkä tunnetuin elokuva, Mantsurian kandidaatti (The Manchurian Candidate, 1962) oli kylmän sodan tiukka vainoharha, mustavalkoisen vastakkainasettelun ripitys, kun taas Roninissa pestään tuon menneen maailman likapyykkiä tilanteessa, jossa raja-aidat ovat kaatuneet, idealistiset ihanteet murentuneet ja kaikesta on tullut harmaata. Salaisten palvelujen entisten agenttien pontimina ovat enää raha ja työn moraali. Jälkimmäinenkin vain harvoilla. Piirrettä korostaa Roninin karu visuaalisuus. Pelkistetyn tyylitellysti kuvattu elokuva henkii ankean harmaan alakuloisia sävyjä. Esimerkiksi Pariisi ja Riviera ovat harvoin näyttäneet näin kalpeilta. Franheimerin uutuus onkin mielenkiintoinen yhdistelmä maanläheisyyttä ja eksotiikkaa, jota tulvii elokuvan kuvauspaikoista. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun ohjaaja filmaa Ranskan maaperällä. Jo Kovaotteiset miehet 2 (The French Connection II, 1975) osoitti Frankenheimerin kyvyn hyödyntää paikallista ympäristöä.

Huomionarvoista on myös se, että näyttelijät eivät tepastele design-puvuissa, vaan heidän asunsa ovat kuin lähimmältä kirpputorilta hankittuja jokamiehen vaatteita. Näkymättömän sodan ammattilaisten elinehtona on sulautua massaan, kiihkeän tulitaistelun jälkeenkin. Heidän yksilöllisyytensä punnitaan työn moraalilla, kykynä toimia nopeasti ja improvisoiden, kun ongelmat alkavat sataa niskaan. Uskollisuudesta on tullut kauppatavaraa, jota ei aina suurellakaan rahalla pystytä ostamaan. Petoksen uhka vaanii alituisesti selän takana, vaikkapa läheiseksi luullun taistelutoverin aseen piipussa. Tärkeintä on eloonjääminen, koska enää ei ole asiaa, jonka puolesta kuolla. Nykypäivän roninit eivät pelaa kovaa peliään aatteen, jännityksen tai toiminnan takia, vaan pelistä luopuakseen.

Se, että Ronin hakee historiallista taustaa vanhasta samurailegendasta vaikuttaa aluksi kaukaa haetulta, mutta sointuu kuitenkin loppujen lopuksi hyvin elokuvan temaattiseen perusvireeseen - tai oikeammin sanottuna alavireeseen. Ilman isäntää jääneet salaisen palvelun agentit ovat kulissien ja esirippujen takana käytyjen taistelujen veteraaneja, elämää ja kuolemaa liiankin kanssa nähneitä kehäraakkeja, joita kukaan ei halua enää tunnustaa omikseen. Muuttuneessa ja heille vieraassa maailmantilanteessa kylmän sodan hylkiöt tarrautuvat epätoivoisina viimeisiin mahdollisiin oljenkorsiin.

Ronin on juoneltaan ympäripyöreä, mutta puutetta korvaa kiihkeä tempo, jota on rauhoitettu hiljaisilla, ei turhilla hetkillä. Väkevä, lakoninen kerronta, naseva dialogi ja jämäkät, loppuun saakka mystiset henkilöhahmot hallitsevat kokonaisuutta. Salaperäinen salkku on vain näennäinen motiivi, joka suo lähtökäskyn hurjalle ajojahdille. Juonikuvio on muutamia harhautuksia lukuun ottamatta viivoittimella vedetty. Dialogista ja henkilöhahmoista lienee kiittäminen David Mametia, joka kätkeytyy toisen käsikirjoittajan nimen, Richard Weiszin, taakse. Toisaalla Frankenheimer on hyvä näyttelijäohjaaja, joka eurooppalaiselle rikostrillerille tuttuun tyyliin kykenee luomaan syvyyttä niin henkilöhahmoihin kuin kiireettömien suvantokohtien tunnelmointiinkin.

Elokuvassa on lukuisia autotakaa-ajoja, ja varmasti on monia, joiden mielestä niitä on aivan liikaa. Ne on kuitenkin kuvattu niin veren maku suussa ja vanhan koulukunnan stunt-perinteen mukaisesti, että vastaavaa saa hakea 70-luvun rajuimmista toimintaleffoista, kuten esimerkiksi William Friedkinin Kovaotteisista miehistä (The French Connection, 1970). Ahtaat ranskalaiset kaupungit, kapeat tiet ja kadut tarjoavat aivan erilaisen ympäristön romurallin toteuttamiseksi kuin mihin viime aikoina on yleensä totuttu. Kerronnallinen imu on mahtava. Jokainen yritys salkun kaappaamiseksi päättyy hurjiin tulitaisteluihin ja takaa-ajoihin, joissa turboruuvia kiristetään kohtaus kohtaukselta: kokonaisuudessaan Ranskassa kuvattu Ronin on parasta amerikkalaista toimintatrilleriä aikoihin!