Call Me by Your Name kotikatsomo

Italialaisen Luca Guadagninon edellinen elokuva A Bigger Splash oli vuotensa suurimpia yllätyksiä – visuaalisesti komea teos timanttisen kovalla käsikirjoituksella, näyttelijäntyöstä puhumattakaan. André Acimanin samannimiseen romaaniin pohjautuva Call Me by Your Name jatkaa täsmälleen samoilla onnistumisilla yltäen vielä korkeammalle.

Italiassa nimettömäksi jäävässä kaupungissa perheineen asuva Elio viettää seitsemättätoista kesäänsä lukien, musiikkia opiskellen ja tyttöjä naurattaen. Hänen professori-isänsä valitsee assistentikseen kuudeksi viikoksi joka kesä yhden oppilaan, joka tuona vuoden 1987 kesänä sattuu olemaan Oliver. Elio huomaa viehättyneensä ja lopulta rakastuneensa itseään vanhempaan Oliveriin.

Call Me by Your Name kertoo kahden nuoren miehen rakkauden kesästä, sekä tietysti nuoren Elion kypsymisestä ja itsetutkiskelusta aikuisuuden kynnyksellä. Elokuva sivuaa tyylikkäästi myös taiteen ja uskonnon teemoja, joskin ne jäävät hieman toissijaisiksi. Käsikirjoituksestaan Oscarilla palkitun James Ivoryn onnistunut sovitus on ennen kaikkea rohkea ja aito, suorastaan häpeilemätön. Repliikki repliikiltä käsikirjoitus osuu syvälle ja kokonaisuus on suorastaan runollinen.

Koko elokuva on tyylipuhdas ja näyttelijät puhaltavat sen henkiin. Tekstin ja näyttelijäntyön hienoin saavutus elokuvassa lienee suorastaan mestarillisen Michael Stuhlbargin koskettava viimeinen monologi, joka saattaa hyvinkin nousta yhdeksi nykyelokuvan merkittävimmistä.

Ja edellisen kirjoitin yhtään väheksymättä yhtä mainioiden Timothée Chalamet'n ja Armie Hammerin tulkintoja Eliona ja Oliverina. Näyttelijät tukevat toisiaan täydellisesti ja heidän välillään on enemmän kemiaa kuin yhdeksäsluokkalaisten lukujärjestyksessä. Karismasta puhumattakaan.

Call Me by Your Name on puhdas rakkauselokuva, sillä tarkemmin ajatellen elokuvassa ei juuri tapahdu mitään. Kesän pysähtyneisyys on myös katsojalle käsin kosketeltavaa, mikä voidaan laskea yhtä lailla myös yhden tämän hetken kiinnostavimman ohjaajan ansioksi. Tätä kaikkea tukee Sufjan Stevensin kauniit laulut, joita ilman koko elokuvaa on hyvin vaikea kuvitella.

Call Me by Your Name jättää hätkähdyttävän rakkauden tunteen. Tältä rakkaus tuntuu. Ei voi olla muu kuin onnistumisen merkki, kun henkilöhahmojen tunneskaala välittyy näin konkreettisena ja kirkkaana kokemuksena – tietenkin seksuaalisesta suuntautumisesta täysin riippumatta.