Naiset ottavat vallan

Jaettu Berliini vuonna 1977. Punaisen armeijakunnan terroristitoiminta hallitsee uutislähetyksiä. Tähän historialliseen hetkeen Luca Guadagninon ohjaama Suspiria (2018) sidotaan tiukasti Markosin tanssiakatemian kohti täydellistä pahuutta ajautuvien tapahtumien heijastellessa kylmän sodan poliittista kuohuntaa ja toisen maailmansodan vaikeaa perintöä.

SuspiriaGuadagnino ja käsikirjoittaja David Kajganich ovat ottaneet Dario Argenton alkuperäisestä Suspiriasta (1977) ja sitä seuranneista The Three Mothers -trilogian elokuvista noituuden mytologian, samat hahmot ja osan tarinalinjoista. Juonen lähtökohtana on Argenton elokuvan tavoin noitien konventtina toimivaan Markosin tanssiakatemiaan Amerikasta saapuva Susie Bannion (Dakota Johnson). Tämän jälkeen Guadagninon elokuva lähtee kuitenkin hyvin eri suuntaan.

Jo ensimmäinen kohtaus paljastaa tanssikoulun toimivan pitkään eläneiden noitien yhteisönä, joka käyttää hyväkseen nuoria naisia Patriciaa (Chloë Grace Moretz), Saraa (keskeiseen rooliin nouseva Mia Goth) ja myöhemmin Susieta. Heidän lisäkseen juoni seuraa tanssikoulun tapahtumia selvittävää tohtori Josef Klempereriä, jonka roolissa on maskeerauksen taidonnäytteen takia tunnistamaton Tilda Swinton.

SuspiriaHän esittää täydellisellä omistautumisella myös Madame Blancea sekä noitien johtajaa Helena Markosia. Suspirian kaikkien keskeisten näyttelijöiden ollessa naisia ja juonen käsitellessä naisten voimaantumista siinä otetaan samalla kantaa nyky-yhteiskunnassa käytävään keskusteluun sukupuolten välisestä tasa-arvosta sekä elokuvien miehisestä katseesta.

Tanssiakatemiassa harjoitettavan nykytanssin eläimellisiä ja riivausmaisia piirteitä saavat liikkeet toimivat täydellisenä ilmaisumuotona noituudelle. Rosemaryn painajaista (1968) ajoittain muistuttava elokuva luo tarinan tasolla vastakkainasettelun Susien lapsuudenkodin mennoniitta-yhteisön kristillisyyden ja noita konventin okkultismin välille. Suspiria luottaa psykologiseen ja yliluonnolliseen kauhuun, mutta kääntyy välillä myös hyvin graafisen goren puolelle.

SuspiriaGuadagnino hyödyntää useita elokuvallisia tekniikoita kauhunilmapiirin luomisessa, niin erikoisefektejä, kuvauksen nopeita panorointeja ja zoomauksia kuin montaasileikkausta ja videotaide estetiikkaakin. Suspirian rytmitys olisi voitu toteuttaa tehokkaammin. Vaikka juonen hidas eteneminen rakentaa paremmin pahaenteisyyden tunnelmaa, sen ajoittainen puhki selittäminen ei palvele tarinan tarkoitusperiä.

Äänimaailmassa kuullaan kuiskuttelun ääniä ja alkuperäisestä elokuvasta tuttuja huokauksia. Goblinin alkuperäiseen Suspiriaan säveltämä musiikki on kauhuelokuvahistorian ikonisimpia. Radiohead-yhtyeen Thom Yorke pääsee samalle tasolle vain kappaleensa Volk teemoilla ja syntetisaattorin käytöllä. Muut kappaleet jäävät joko kohtausten taustalle tai ovat niiden dramaturgiaan sopimattomia.

SuspiriaGuadagninon rohkeutta siirtyä tunteisiin vetoavan ja kauniin kasvutarinan Call Me by Your Namen (2017) jälkeen Argenton klassisen kauhuelokuvan pariin ja tehdä siitä täysin omanlaisensa tulkinta täytyy arvostaa. Suspiria ei tunnu olevan tarkoitettu vain kauhuelokuvien yleisölle sen yhdistäessä useita elokuvan lajityyppien ja genrejen piirteitä, kuten taide-elokuvaa sekä historiallista draamaa. Monihaaraisen tarinan useita hienoja kohtauksia ei ole kuitenkaan saatu yhdistettyä täysin toimivaksi kokonaisuudeksi. Suspiriasta haluaisi pitää enemmän sen kunnianhimoisuuden vuoksi, varsinkin ahdistavan kuvaston jäädessä elokuvan jälkeen vainoamaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,3 / 3 henkilöä