Wall-E valkokangas

Pixar-yhtiöllä on vakuuttava historia. Yhdeksän kokoillan tietokoneanimaatiota, joiden taso on pysynyt kovana. Käytössä olevan teknologian parantuminen elokuvasta toiseen on tietysti selvää, eikä se tee uudemmista digielokuvista aina entistä parempia. Pixar kuitenkin johdonmukaisesti tekee elokuvansa tarinan ehdoilla, mikä asettaa vanhat ja uudet elokuvat samalle viivalle. Uudessa Wall-E:ssäkin viimeisin teknologia on valjastettu kertomaan pienen roskankerääjärobotin rakkaustarina. Eikä teknologiassa tai tarinassa ole moitteen sijaa.

Wall-E on robotti, viimeinen sellainen maapallolla. Ihmiset ovat vuosisatoja sitten lähteneet avaruuteen saastumista pakoon. Wall-E kerää edelleen roskia päivittäin ja tekee niistä pilvenpiirtäjien kokoisia torneja. Wall-E:llä on myös persoonallisuus. Hän katsoo Hello, Dolly -musikaalia ja hänellä on torakka lemmikkinä. Loputtoman rutiinin keskeyttää avaruusalus, josta planeetalle tupsahtaa Eva-robotti. Elokuvan ydin on yksinkertainen: ujo Wall-E haluaisi pitää Evaa kädestä kiinni.

Tuota ydintä ei missään vaiheessa unohdeta eikä eksytä vitsien tai visuaalisen herkuttelun takia harhateille, ellei se tue tarinaa. Wall-E:n toilailut ovat itsessään hauskoja, mutta niihinkään ei juututa vaan tarinaa viedään eteenpäin jatkuvasti. Wall-E:ssä on myös ajankohtainen vihreä sanoma, mikä ei kuitenkaan ärsytä. Sillä, arvatkaapa mitä: sekin on alisteinen Wall-E:n ja Evan tarinalle, eikä tunnu päälle liimatulta tai moralisoivalta.

Hauska kuitenkin ajatella, että Disney levittää iloista elokuvaa, jossa ihmiskunta on kohdannut tuhonsa konsumerismin takia ja kaikki ovat taantuneet koneisiin luottaviksi ihrakasoiksi. Tarinalle alisteisuus koskee myös sinne tänne ripoteltuja scifi-viitteitä. Ne ovat hauska lisä, mutta niiden tunnistamista ei tarvita tarinasta nauttimiseen. Siltikin, 2001:n Strauss-sävellystä on tuskin koskaan käytetty yhtä osuvassa kontekstissa.

Visuaalisuus on Wall-E:ssä tavallista tärkeämmässä osassa, sillä päähahmot eivät käytännössä puhu ollenkaan. Kuluu pitkän aikaa ennen kuin elokuvassa kuullaan puhetta. Personallisuutta roboteista kyllä löytyy, niiden ilmentämiseen riittää pelkät silmien liikkeet. Wall-E:stä on puhuttu jonkinlaisena modernina mykkäelokuvana, mutta sellainen se ei ole vaikka kuviin luottaakin. Tärkeä osa elokuvaa kun on Ben Burttin tekemät ääniefektit. Robotit ilmaisevat tunnetilojaan silmien lisäksi erilaisilla äänillä. Burtt on luonut muun muassa Tähtien sodan R2-D2:n ja Darth Vaderin äänet, eikä Wall-E saavutuksena jää jälkeen edellä mainitusta. Yhtä vaikeaa olisi kuvitella Wall-E:tä puheen kanssa kuin ilman Burttin tekemiä ääniä, niin osuvia niistä on saatu.

Paitsi että Wall-E on loistava animaatioelokuva, se on myöskin loistava elokuva ja toimisi varmasti toisenlaisellakin toteutuksella. Se on malliesimerkki tarinankerronnasta elokuvassa, ja Pixar saa täysosumien tekemisen näyttämään sangen helpolta. Täytyy vain keksiä toimiva idea ja jalostaa se sarjaksi kohtauksia, joista jokainen herättää halun nähdä mitä tapahtuu seuraavaksi. Siihen päälle vielä toimivat henkilöhahmot, huumoria sekä näyttävä elokuvallinen toteutus. Nämä kaikki kun natsaavat, on lopputuloksena jotain Wall-E:n tapaista.