Maalaukseen kadonnut nainen valkokangas

Ranskalainen Laurent de Bartillat on valinnut ensimmäisen pitkän elokuvansa aiheeksi viehättävän rokokoon maalaustaiteen. Maalaukseen kadonneessa naisessa tarkastellaan pieteetillä ja paneutuen kuuluisan Jean-Antoine Watteaun (1684–1721) maalauksia 1700-luvulta, ja siihen sivuun on kirjoitettu vähän turhan tutunoloinen tarina.

Lucie (Sylvie Testud) opiskelee taidehistoriaa ja työskentelee kopioliikkeessä. Hän on taloudellisesti riippuvainen näyttelijä-äidistään (Christiane Millet) ja muutenkin vähän tuuliajolla. Äiti auttaa aikuista tytärtään pitkin hampain käyttäytyen samalla äidillisen holhoavasti ja toruvasti. Lucie tutkii Watteaun töitä, ja häntä ohjaa yliopistolla ankara, asiantuntevasta maineestaan tunnettu professori Jean Dussart (Jean-Pierre Marielle). Lucien elämästä puuttuvat läheiset ihmiskontaktit, ja hän uppoutuu intohimoisesti tutkimustyöhönsä. Hän selvittää Watteaun maalauksien mysteeristä naista, joka on aina kuvattu selkäpuolelta. Samalla hän tarkkailee työpaikkansa ikkunasta näkyvää katumiimikkoa (James Thiérrée), johon rohkenee vähitellen ottaa yhteyttä.

Maalaukseen kadonnut nainen on draama, joka saa ihan tyylikkäitä psykologisia ja jännitysmysteerin piirteitä. Lucien kiinnostus maalausten naiseen muuttuu pakkomielteeksi, ja vaikka hän ystävystyy kuuromykän Vincent-miimikon kanssa, vajoaa Lucie yhä tiukemmin Watteau-mysteerinsä solmuihin. Edes dramaattinen onnettomuus ei saa häntä luopumaan. Elokuvan opetus näyttääkin olevan, että työn, joka tässä tapauksessa edustaa sijaistoimintoa rakkaudelle, eteen ei kannata uhrata kovin paljoa. Sen professori Dussartin oma kohtalo Watteau-tutkimuksen suhteen paljastaa. Muuten professorin luonne ja merkitys jää elokuvassa epämääräiseksi.

Samantyyppisiä aiheita, nuoren naisen psykoottiseksi muuttuvaa pakkomiellettä, on ennenkin käsitelty ranskalaisissa elokuvissa. Mieleen tulevat ainakin L’appartment – Tyttöjen boksi ja Rakastaa, ei rakasta. Lucien tarina on kuitenkin astetta keveämpi ja kyseessä on intohimo taidemysteeriin, ja sitä kautta romantiikan todentamiseen. Lucie haluaa tutkimuksellaan todistaa Watteaun ja tuntemattoman naisen romanssin. Edellä mainituissa elokuvissa päähenkilön mielenterveys taas on lähtökohtaisesti niin järkkynyt, että psykoottiset käytösmallit vailla mitään moraalisia esteitä ovat välttämättömyyksiä saavuttamattoman rakkauden metsästyksessä.

Ihastuttavaa on, että elokuvassa annetaan niin paljon tilaa itse maalauksille ja rokokoon historialle. Keskitytään myös maalaustaiteen tekniikoihin ja restaurointiin. Harvemmin kuvattava aihe menee toiminnan ja stereotyyppisten hahmojen edelle, yleensä ainakin vastaavissa amerikkalaisissa elokuvissa aihepiiri on vain ympätty komppaamaan pääparin romanttisia kiemuroita. Nyt Lucie ja Vincent ovat kaksi yksinäistä, jotka kohtaavat ilman liioiteltua rakkaustarinaa. Kommunikoida voivat keskenään erilaisetkin.

Elokuvan nimi on kaksoismerkityksellinen. Lucie muuttuu itsekin maalauksen naiseksi, kun romantiikan ja neuroottisuuden pyörteissään haluaa todistaa, että nainen maalauksissa ei ole kuka tahansa vaan Watteaun salainen rakastettu. Lucie edustaa samalla Vincentille mystistä, vierasta ulottuvuutta. Samalla Lucie ei näe omassa elämässään ympärilleen, vaan kadottaa miltei kaiken kosketuksen arkielämään.

Esikoisohjaukseksi Maalaukseen kadonnut nainen on varsin kypsä ja esteettinen elokuva, ja jos maalaustaiteen historia kiinnostaa, on tämä melko harvinainen tilaisuus fiktiivisessä elokuvassa aihetta tavanomaista tarkemmin katsella. Silti elokuva ei tarjoa mitään uutta tai mullistavaa. Se on vakaata, pienimuotoista euro-laatua ilman syvällisempiä muistijälkiä. Kaikki on kohdallaan, mikään ei kuitenkaan kouraise syvältä niin kuin elokuvan asetelmat ja alkutunnelmat voisivat lupailla.