Nemoa etsimässä valkokangas

Disney-yhtiö ja Pixarin animaatiostudio uudistivat piirroselokuvan uudelle tasolle vuonna 1995 Toy Storyn saadessa ensi-iltansa. Pensselit oli lopullisesti heitetty santaan, sillä kyseessä oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty animaatio. Sittemmin samainen tiimi on tehnyt useampia menestyselokuvia, kuten Ötökän elämää (1998) ja Monsterit Oy (2001). Pixarin ja Disneyn yhteistuotannot ovat viime vuosina edustaneet Walt Disneyn kunniakkaan animaatioperinteen parhaimmistoa, vaikka mitään mestariteoksia ei Pixarinkaan pajalta ole naputeltu. Latteat Atlantikset ja Aarreplaneetat ovat väistämättä nakertaneet Disneyn uskottavuutta animaatiotaivaan johtotähtenä. Odotukset yhtiön maineen ja menestyksen palauttamiselle ovat varmasti olleet suuret. On siis ollut aika tuoda takaisin pääosiin veikeät eläinhahmot puusta veistettyjen ihmisten sijaan - suuri tehtävä on langetettu pienille kaloille.

Nemoa etsimässä on oivallinen näyte vuosien työn ja usean elokuvan myötä saavutetusta taidosta tehdä häkellyttävän upeaa animaatiota, joka parhaimpina hetkinään lähentelee elävyydessään jopa vuosikymmenten takaisia taianomaisia siveltimenvetoja. Hahmot ovat eläviä ja hauskoja, liikkeet sulavia ja ilmeet sympaattisia. Kokonaisuutena ollaan kuitenkin edelleen kaukana Dumbon tai Bambin kaltaisista herkän tunteikkaista hahmoista, jotka saivat kovankin karpaasin liikuttumaan.

Aiempien Pixar-animaatioiden tapaan ei myöskään Nemoa etsimässä perustu mihinkään klassikkotarinaan, vaan kyseessä on varta vasten elokuvaksi kehitetty skenaario. Tämä muodostuukin Nemon suurimmaksi ongelmaksi. Lastenelokuvissa tarinoiden on oltava suoraviivaisia, jotta kohdeyleisö jaksaa seurata elokuvan alusta loppuun. Animaatioiden keskipituus onkin verrattain lyhyt eli 70-80 minuuttia. Nemo on venytetty yli sataan minuuttiin, mikä ei palvele elokuvaa.

Tarina rakentuu yksinkertaisen etsinnän varaan: isäkala etsii ainoaa poikaansa, jonka sukeltaja kaappasi akvaarioonsa. Toiminnalliseen etsintäretkeen saadaan sisällytettyä paljon erilaisia hauskuuksia, mutta itse tarinaa ei näin kapeissa antimissa kyetä mitenkään syventämään. Tämä on sääli, sillä Nemo on muilta osin parhaimpia animaatioita vuosiin. Elokuvaan on vanhemmille katsojille sisällytetty viittauksia aina Harlinin Deep Blue Seasta Hitchcockin Psykoon ja ne ovat verrattain toimivia. Lisäksi tapahtumat ovat väkivallattomasti lapsiystävällisiä ja suomennokseenkin on panostettu, mistä hyvänä esimerkkinä onelinerit tyyliin: "Hukkaat aikaani, etsin poikaani."

Viikkoa aiemmin ensi-iltansa saanut Saiturin joulu on hyvä esimerkki täysin vastakkaisesta tilanteesta tarinan ja toteutuksen kohtaamisessa. Saiturin joulun pelastaa nimenomaan tarina, joka vie huomion pois vähemmän loistokkaasta toteutuksesta. Nemossa taas tyhjä ja ylipitkäksi venytetty tarina ei pysty pelastamaan elokuvaa kokonaan, vaikka toteutus onkin silmiä hivelevää väriloistoa ja liikkeen sujuvuutta.

Mutta - on hyvä muistaa, että kyseessä on lastenviihde ja sellaisena Nemoa etsimässä on tasokasta ja turvallista. Kala on kaveri, ei sapuska. Haiden hokeman voisi meille kaksijalkaisille kääntää pikemminkin niin, että kala on kaveri, terveellinen sapuska, jonka paikka on meressä, ei akvaariossa.