Muuntujarobottien isompi invaasio

Alussa olivat Hasbron muoviset lelurobotit, jotka sai muunnettua eri ajoneuvoista roboteiksi ja takaisin. Lelujen, niistä siinneen animaatiosarjan ja täyspitkän elokuvan parissa viettivät aikaansa lähes kaikki poikalapset, jotka olivat sopivan herkässä iässä 1980-luvun puolivälissä. Muuntujat palasivat ryminällä populaarikulttuurin etulinjoille vuonna 2007. Steven Spielbergin tuottama ja Michael Bayn ohjaama Transformers toi transsit nykypäivään ihmisnäyttelijöiden ja CGI-vyörytyksen turvin. Klassikosta ei ollut kyse, mutta sujuvasta tieteistoimintaviihteestä kumminkin.

Transformers: Kuun pimeä puoliJotkut kriitikot erehtyivät moittimaan Transformersia siitä, että siinä painotettiin liikaa ihmishahmoja robottien sijasta. Kriitikoita ei selvästikään saisi koskaan kuunnella, sillä Transformers: kaatuneiden kosto (2009) painotti totta tosiaan enemmän robotteja. Tekele suolsi valkokankaalle efektejä efektien perään puuduttavalla tahdilla sekä teki uuden, käsittämättömän aluevaltauksen robottien pieru- ja pissakakkahuumoriin, joka nauratti yhtä lupsakasti kuin keskiverto kansanmurha.

Ylipitkä kalkkuna oli surkea rimanalitus, jonka yksiulotteisuus sai Bayn aiemmat elokuvat tuntumaan syvällisiltä henkilödraamoilta. 150 minuuttiin venytettyä juonta oli vähemmän ja huonompana kuin puolen tunnin mittaisissa 1980-luvun animaatiosarjan jaksoissa. Teos voitti täysin ansaitusti Kultaiset Vadelmat huonoimmasta ohjauksesta, käsikirjoituksesta sekä huonoimmasta elokuvasta, mutta pukumiehet nauroivat matkalla pankkiin tallettamaan yli 800 miljoonan tuottoja. Etukäteen tuntui siltä, että tilanteen oikaisemiseksi kolmososassa vaadittaisiin raamatullinen ihme, sillä noin huikeaan menestysreseptiin ei Hollywoodissa juuri koskaan kosketa.

Ja katso! Ihme tapahtui, vessa vedettiin ja kolmivuotiaille sopivaa eritehuumoria karsittiin. Kolmososassa on kosolti onelinereita ja surrealistisen absurdiksi menevää slapstick-komiikkaa, mutta se sopii teoksen tietoisen ylipaisuttelevaan asenteeseen, jossa ihmiset käyttäytyvät kuin Aku Ankka kiukunpuuskissaan. Lievä ääliöhuumori totisten metallisoturien väännön lomassa ei haittaa, sillä eihän hillitty realismi ole avainasemassa lasten lelurobottileikeissäkään.

Transformers: Kuun pimeä puoliEdeltäjästään petrannut kolmososa niputtaa aiempia teemoja ja henkilöhahmoja yhteen. Autobot-robottien kanssa ystävystynyt nuorukainen Sam (Shia Lebeouf) sotkeentuu jälleen isompiin kuvioihin ja ilkeiden Decepticoneiden suunnitelmiin, joihin sisältyy isomman skaalan invaasio. Varsinkin elokuvan alku oikeine historiallisine kuulentokuvineen on vaikuttava. Paljastuu, että ensimmäinen kuulento tehtiin, koska NASA havaitsi autobotien aluksen törmäyksen kuuhun. Cameo-roolissa vanhoissa videopätkissä ja omana vanhempana itsenään piipahtaa legendaarinen Buzz Aldrin, joka astui toisena ihmisenä Kuun kamaralle vuonna 1969.

Elokuva on hyvässä ja pahassa militaristisen asefetisistin krominhohtoinen teknofantasia, pitkäksi venytetty räiskintä- ja toimintapläjäys. Pelti kiiltää ja yhä isommat tykit ja yhä tylymmät robotit pistävät Chicagon täysin romuksi invaasion aikana. Kliseitä myös hyödynnetään tietoisesti, sillä hahmot kävelevät hidastettua voimakävelyä alvariinsa, tähtilippu liehuu joka nurkassa ja kun mättämisen makuun päästään, siitä ei tule loppua ollenkaan. Loppuvääntö kestää suurin piirtein tunnin, ja ryske on kova, kun ilmeisesti Arrakis-planeetalta robottimuotonsa napannut jättimato möyrii näyttävästi pilvenpiirtäjien läpi.

Transformers: Kuun pimeä puoliTaistelu- ja toimintakohtauksissa on sama ongelma kuin suuressa osassa 2000-luvun toimintaviihde-elokuvia, eli niiden leikkaus ja vauhti etenevät niin nopealla tahdilla, että ADHD-potilaskin kaipaisi jo hidastusta. Vika ei ole yksin Bayn vaan yleisten trendien. Osaa Baykin tarvittaessa hidastaa tahtia silloin kun hän antaa kameran nuolla hitaasti ja hartaudella Rosie Huntington-Whiteleyn uhkeita muotoja.

Victoria’s Secret -alusvaatesarjan mallina tunnettu seksipommi Rosie korvasi edellisten elokuvien seksipommin Megan Foxin, joka kuulemma heitti Baylle Hitler-kortin ja sai Spielbergin toimesta saman tien sarjasta kenkää. Funktio on kummallakin neidolla sama kuin automessuilla, eli toimia miehisenä silmänilona kiiltävien ajoneuvojen rinnalla. Huntington-Whiteley lausuu vuorosanansa läpi siinä missä isomman statuksen tähdetkin ja osaa ammattimallina tehdä mitä kuvaaja käskee, mikä riittää vallan mainiosti.

Transformers: Kuun pimeä puoli päättää muuntujarobottien tämänhetkisen tarinan. Ei ehkä ikimuistoisella tavalla, mutta jälkimaku on silti parempi kuin edellisen fiaskon jäljiltä. Nostalgian uhallakin on pakko todeta, että 25 vuotta täyttävä originaali animaatioelokuva on edelleen paras tulkinta aiheesta. Sen draaman kaaresta voisi ottaa oppia, mikäli muuntujat vielä valkokankailla nähdään. Samalla voisi hyödyntää myös animaatioelokuvan nemesistä, elävää planeettaa Unicronia, jota ääninäytteli Orson Welles. Welles oli tuolloin niin tuhdissa kunnossa, että hän oli Unicronin kanssa suurin piirtein luonnollista kokoa, mutta huippulahjakas ammattilainen hän loppuun asti oli.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,3 / 3 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com