The World's End valkokangas

The World’s End on päätösosa Edgar Wrightin ohjaamalle ja hänen yhdessä Simon Peggin kanssa käsikirjoittamalle trilogialle. Elokuvien tarinat ja hahmot ovat itsenäisiä, mutta niitä yhdistävät komedialliset ratkaisut ja kerronnan tyyli. Kussakin osassa railakas parodia liitetään jonkun elokuvalajin tyypilliseen tarinankerrontaan. Siinä missä Shaun of the Dead (2004) nauroi zombielokuvien käytännöille ja Hot Fuzz (2007) poliisielokuville, The World’s End iloittelee scifielokuvana.

Elokuvasarjaa kutsutaan myös kolmen maun Cornetto -trilogiaksi, sillä jokaisessa elokuvassa Cornetto-jäätelö näyttelee tärkeää osaa kerronnassa. Jäätelöviittauksen odottaminen on keskeinen osa elokuvanautintoa, samoin kuin näyttelijäduo Simon Peggin ja Nick Frostin keskinäinen kemia, johon vitsien toimivuus pitkälti perustuu.

Tällä kertaa Simon esittää keski-ikäistä Gary Kingia, jonka elämässä mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Nostalgiapuuskassaan hän ylipuhuu nuoruusajan toverinsa palaamaan heidän entiseen kotikaupunkiinsa New Haveniin ja suorittamaan loppuun pubikierroksen, joka heiltä jäi kesken yli kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Kultaisen mailin eli 12 pubin ja 12 tuopin aikana paljon ehtii tapahtua ja ennen niin tuttu kaupunki alkaa tuntua kaveruksista yhä vieraammalta. Nuoruutta ei olekaan yhtä helppo tavoittaa kuin Simon oli suunnitellut, eikä lapsuusmaisemiin palaaminen ratkaise aikuisiän ongelmia.

Kierroksen päätepubi, The World’s End, saa tarinan mittaan yhä konkreettisempia ja vertauskuvallisempia merkityksiä, kun miehet joutuvat matkallaan kohtamaan ajan tuomat muutokset ja oman vanhenemisensa. Vaikka nuoruuden kaipuuta osana keski-ikäisten miesten identiteettiä ei käsitelläkään kovin syvällisesti, on teema mukana johdonmukaisesti alusta loppuun.

Elokuvan komediallisuus toimii varsin hyvin ja on hyvin samankaltaista sarjan aiempien osien kanssa. Sarjalle ominaiset montaasikohtaukset, eli nopeat kuvasarjat, jotka yhdistyvät oivaltaviin ääniefekteihin, ovat vaikuttavia tälläkin kertaa. Silti päätösosa kärsii ajoittain komiikan toistuvuudesta ja ennakoitavuudesta.

Eri lajityyppien yhdistelmänä elokuva toimii kohtuullisesti, sillä se keskittyy myös oikean juonen rakentamiseen, ei vain olemassa olevien tarinaratkaisujen parodiointiin. Liian usein genreparodiat, kuten Scary Movie -elokuvat, päätyvät olemaan turhanpäiväisiä farsseja. The World’s End ei ole täysin syytön rasittaviin ylilyönteihin, mutta toimiva päähenkilökemia, kuivakat brittiläiset sanaleikit ja omasta nuoruudesta vieraantumisen teemat tekevät kokonaisvaikutelmasta jopa aavistuksen älykkään.