Last Night in Soho valkokangas

Lähinnä erityyppisiä komedioita ohjannut populaarikulttuurin kauhukakara Edgar Wright on siirtynyt uuden genren puolelle psykologista trilleriä ja kauhua yhdistävällä elokuvallaan Last Night in Soho (2021). Kunnianhimon puutteesta Wrightia ei voi ainakaan syyttää geneerisemmän Baby Driverin (2017) jälkeen, jonka musiikin tahtiin kuvatuista kohtauksista nähdään kaikuja. Viittauksia pursuava Last Night in Soho on kuin karkkia niitä bongaaville filmihulluille silloinkin, kun hitaasti auki keriytyvä juoni ei vie mukanaan.

Nykyajan ja menneisyyden yhdistävässä haamukauhussa Cornwallin maaseudulla isoäitinsä kanssa asuva introvertti Eloise ”Ellie” Turner (Thomasin McKenzie) pääsee opiskelemaan London College of Fashioniin. Elämä suurkaupungissa osoittautuu kuollutta äitiään muistelevalle Ellielle rankaksi. Uuden Sohossa sijaitsevan vuokra-asuntonsa kautta hän pääsee öisin pakenemaan uneksimaansa 1960-luvun lopun svengaavaan Lontooseen seuraten Sandien (Anya Taylor-Joy) pyrkimystä menestykseen yökerholaulajana.

Wrightin elokuvien menevä tunnelma ja rikas soundtrack lävistävät jälleen koko Last Night in Sohon, vaikka tällä kertaa ollaan synkempien teemojen äärellä. Lontoon suurkaupungin vaarallisuus ja erityisesti nuorten naisten hyväksikäyttö yhdistävät aikakaudet toisiinsa. Elokuva muodostuu vastakkaiseksi brittiläisen uuden aallon svengaava Lontoo -filmien nuorison vapautuneelle juhlinnalle, mutta luotaa naisten kokemusta samalla tavoin kuin Julie Christien tähdittämä Kultaseni (Darling, 1965).

Naisten kannatteleman elokuvan pääosassa nähdään tähän mennessä haastavimmassa roolissaan Thomasin McKenzie, joka vakuuttaa ulkopuolisuutensa kanssa painivana kunnianhimoisena muotisuunnittelun opiskelijana. Taylor-Joylle on varattu pienempi, mutta merkityksellinen osa, joka henkii ja soi klassista 1960-luvun tunnelmaa hänen aikaisempien periodirooliensa tavoin. Parhaiten elokuvassa toimivat menneisyyteen sijoittuvat unijaksot, jotka on toteutettu näyttelijävaihtoineen taidokkaasti yhdistäen McKenzien ja Taylor-Joyn piirteet toisiinsa ilmaisten identiteetin kadottamista.

Nykyajassa kasvutarinaa eteenpäin vievät nuorisoelokuvan piirteet ja komedialliset hetket taas tuntuvat huonommin ajoitetuilta. Ellien kautta avautuvat opiskelijoiden paineet ja mielenterveysongelmat nousevat pinnalle sekä viittaavat Inhon (Repulsion, 1955) kaltaiseen ulkoisten tekijöiden herättämään päänsisäiseen ahdistukseen.

Nuorten pääosien rinnalla sivuosissa nähtävistä 1960-luvun näyttelijäkuuluisuuksista Terence Stamp on pitkästä aikaa karmivan hyvässä vedossa. Viimeiseksi jääneessä elokuvaroolissaan tiukkana vuokraemäntänä Dame Diana Rigg poistuu näyttämöltä muistettavasti. Riggin merkittävän uran lisäksi elokuva kunnioittaa Sohon kaupunginosan historiaa öisin katukuvin ja maamerkein.

Wright ja käsikirjoittaja Krysty Wilson-Cairns kuitenkin rikkovat illuusion pelkästään nostalgisesta menneisyydestä löytäen ihmislähtöistä kauhua sen varjopuolista. Chung Chung-hoonin kuvauksessa ja neonvalojen käytössä on giallo-elokuvien vaikutteita, vaikka muuten Last Night in Soho nojaa eniten eurooppalaisen kauhun perinteille sortuen myös sen kliseiden kierrätykseen.

Pientä hiomista kaivannut elokuva sisältää paljon, eikä 1960-luvun kuvauksen lisäksi toimi kaikilta muilta osa-alueiltaan. Mysteerien paljastuessa yhteen kohtaukseen ladataan paljon hieman ennalta arvattavin eikä täysin uskottavin lopputuloksin. Silti Last Night in Soho jää kuvaamansa kaupungin menneisyyden tavoin kaivertamaan mieltä.