Scott Pilgrim vastaan maailma kotikatsomo

Eri mediat ovat erilaisia, eivätkä käänny luontevasti toiseen mediaan, eivät ainakaan jos asiaa ei tiedosteta. Esimerkiksi tietokone- ja konsolipeleistä ei ole saatu oikeastaan yhtään ainutta hyvää tulkintaa valkokankaille. Scott Pilgrim vastaan maailma on ehdottomasti paras audiovisuaalinen ja kerronnallinen tulkinta konsolipelien nopearytmisen hektisestä maailmasta. Siksipä onkin ironista, että se ei edes perustu mihinkään peliin vaan Bryan O’Malleyn sarjakuvaan.

Lukematta alkuperäisteosta on selvää, että O’Malleyn maailma on väärällään populaarikulttuurisia viittauksia. Elokuva sykkii, säkenöi ja sätkii peliviittauksesta toiseen, käytännössä koko elokuvan ydin on rakennettu peliviittausten varaan. Kyse on samalla 1980-luvulla nuoruuttaan kolikkopelihalleissa ja vanhan Nintendon parissa viettäneiden tekijöiden nostalgiatripistä, muilta osa viittauksista menee ohi, ellei pidä varaansa ja ellei tarkistele jälkeenpäin netistä, mistä pelisarjoista taas olikaan kyse vaikkapa elokuvassa esiintyvän Clash at the Demonhead -yhtyeen nimessä.

Edgar Wrightin suorastaan intohimoinen ja täysin rinnoin elokuvan teemoista nauttiva ohjaus on äärimmäisen nopeatempoisesti leikattua, ja elokuvan pulssi sykkii kiivaana kuin sydänpotilaan pumppu ensiapupolilla. Rytmitys on osuvaa ja kerrankin sarjakuvamainen toteutus toimii sellaisenaan myös elokuvassa. Mukaansatempaavana viihteenä elokuva on ensiluokkaisen onnistunut elokuvien, pelikulttuurin ja sarjakuvakulttuurin ristisiitos, joka vie nuorisoelokuvien ilmaisua eteenpäin.

Scott Pilgrim vastaan maailma sisältää myös syvempiä tasoja niille, jotka kykenevät näkemään kolikkopelitaistelujen ja verbaalisen ilotulituksen tuolle puolen. Monet absurdit kohtaukset naurattavat aidosti, mutta samalla ne satirisoivat sekä indie/hipster-kulttuuria itsessään että monia arkielämän ilmiöitä kuten tiettyjen ihmisryhmien edustajien tekopyhiä asenteita. Elokuvan maailmassa on normaalia, että vegaanilla on supervoimat, sillä ”vegaanithan ovat muita parempia ihmisiä”, kuten kyseinen supervegaani sanoo pullisteltuaan voimillaan ja mätkittyään alaikäisiä tyttöjä nyrkillä.

Överiksi vedetyt henkilöhahmojen karikatyyrit ovat ajoittain hieman itsetarkoituksellisen tuntuisia mutta pääasiassa linjakkaasti tarinaan sopivia. Ehdottomasti paras on hysteerisen sympaattinen 17-vuotias koululaistyttö Knives Chau (Ellen Wong), joka on lääpällään tarinan päähenkilöön, vähän yli parikymppiseen Scottiin (Michael Cera), joka puolestaan haluaa saada lähettityttö Ramonan (Mary Elizabeth Winstead) rakkauden kukistamalla kolikkopelimäisissä taisteluissa Ramonan seitsemän ilkeää exää.

Taisteluista ilkeiden exien liigaa vastaan olisi helposti saanut samantyyppisen skenaarion tarpeetonta toistoa, mutta sekä innovatiivisen hyperaktiiviset taistelukohtaukset kolikkopinoiksi räjähtävine vastustajineen että erinomaisesti valitut sivuroolinäyttelijät tekevät exien kohtaamisista nautinnollista katsottavaa. Kuten itse elokuva, myös exiä vastaan taistelut avautuvat parhaiten useampien katselukertojen jälkeen. Indie-hipsterien maailmassa tuskin kukaan voisikaan olla osuvampi kuin Jason Schwartzman, joka esittää pahojen exien johtajaa, levymoguli Gideonia.

Teoksen suurimpana ongelmana olisivat voineet olla itse päähenkilöt, jotka olisivat väärien näyttelijöiden käsissä saattaneet olla paikoin suorastaan luotaantyöntäviä. Scott Pilgrimhän on loppujen lopuksi löysä, vastuuta pakoileva ja usein itsesäälissä rypevä velttoilija, joka loisii kämppäkaverinsa hoteissa, soittaa epämääräisessä kellaribändissä ja deittailee koulutyttöä, jonka on valmis hylkäämään heti kun uusi ihastus astuu esiin. Ceran tulkitsemana Scott on kuitenkin varsin moniulotteinen. Ei ehkä aina niin sympaattinen, mutta juuri siksi uskottavampi. Cerahan on esittänyt melko samanlaisia hahmoja pitkään, mutta Pilgrimin osaan hän on kuin tehty.

Myös Ramonasta olisi saanut suoranaisen nartun, mitä hän tavallaan onkin jätettyään ja petettyään isoa määrää ex-poikaystäviä ja ex-tyttöystävää sekä salaillessaan asioita. Winsteadin olemuksessa on kuitenkin juuri sopivasti säröjä kuoren alla sekä ajoittain pilkahtavaa haavoittuvaisuutta, mikä mahdollistaa Scottin ja Ramonan romanssin elokuvakerronnallisen toimivuuden. Dvd:llä nähtävä vaihtoehtoinen, alkuperäistarinasta eroava loppukohtaus ei silti olisi ollut mitenkään vääryys kerronnan kannalta.