The Paperboy valkokangas

Tuottajana ansioitunut Lee Daniels tuli tunnetuksi myös ohjaajana muutaman vuoden takaisella elokuvallaan Precious. Insestiä käsittelevä elokuva keräsi huomiota ja palkintoja, mutta oli kerronnaltaan ailahteleva, kuten Danielsin esikoisohjaus The Contract. Kerronnan ryhti ei ole miehen kolmannessakaan elokuvassa parantunut. The Paperboyssa on kaikki ainekset tiivistunnelmaiseen jännäriin, mutta jännite ja tunnelma hukkuvat laiskaan kerrontaan.

The Paperboy kertoo Jansenin veljeksistä. Matthew McConaugheyn esittämä vanhempi veli palaa kotiinsa floridalaiseen tuppukylään, jossa hänen on tarkoitus toimittajakollegansa (David Oyelowo) kanssa selvittää paikallisen seriffin murhanneen miehen (John Cusack) tuomion oikeellisuus. Nuorempi veli (Zac Efron) toimii velipoikansa kuskina ja apulaisena, ja rakastuu korviaan myöten vankilassa viruvan murhamiehen hemaisevaan kirjeystävä-morsmaikkuun (Nicole Kidman).

Kesän 1969 helteessä pakahduttavaa ei ole vain kuumuus, vaan rotujaottelun pitkä varjo sekä seksuaalisuuden vaietut paineet hiostavat tunnelmaa monesta suunnasta. Asetelman painostavasta atmosfääristä saadaan kuitenkin yllättävän vähän irti. Sinnikkäistä toimittajista ja heidän tutkimuksistaan on tehty monta tiukkaa jännitysdraamaa, mutta The Paperboyssa rento retromeininki latistaa murhamiehen tutkinnassa piilevät jännitteet ennen kuin varsinainen selvittelytyö pääsee edes kunnolla alkuun. Toisaalta murhamiehen tekemisten selvittely on lopulta vain sivujuonne, sillä elokuvan fokus on Zac Efronin esittämässä nuoremmassa veljessä ja tämän vajavaiseksi jääneen äitisuhteen rimpuilussa.

Elokuvan seksi- ja väkivaltakohtaukset ovat itsetarkoituksellisen suoraviivaisia. Vaikuttaa siltä, että ne otettu elokuvaan vain keräämään huomiota, kun elokuvan muut avut eivät siihen ole riittäneet. Näennäisestä kovuudestaan huolimatta kohtaukset ovat kilttejä, sillä niistä uupuu tarvittava häiriintyneisyyden vimma, joka moukaroisi aidosti katsojan tajuntaa. Oikeastaan vain John Cusack kykenee lataamaan suolla asustelevaan murhaukkoonsa tarvittavaa vinksahtaneisuutta, jotta hahmosta kuoriutuu esiin edes joitain kiinnostavia ulottuvuuksia. Muiden niminäyttelijöiden esittämissä hahmoissa on yhtä paljon ulottuvuuksia kuin paperinukeissa.

Paperboyn tarkoitusperät jäävät paljolti hämärän peittoon, mutta piilevästä rasismista elokuva kykenee tekemään huomioita, jotka eivät ole menettäneet merkitystään vielä 2000-luvullakaan. Aikansa svengaava musiikki nostaa myös muutamissa kohdin laiskan elokuvan fiilistä ja suohulluna häärivä Cusack todistaa kykenevänsä täyttämään myös murhamiehen vaativat saappaat.