The Butler valkokangas

The Butler kertoo 37 vuotta Valkoisessa talossa työskennelleestä mustasta palvelijasta. Taustalla käytävää kansalaisoikeustaistelua käsitellään palvelijan ja hänen aktivisti-poikansa näkökulmista. Forest Whitaker on osuva valinta pääosan palvelijaksi, Cecil Gainesiksi, ja tekee yhden uransa parhaimmista rooleista. Gainesilla on kaksi poikaa, joista ensimmäinen haluaa taistella kansalaisoikeuksien puolesta, toinen maansa – näin Vietnamin sotakin saadaan linkitettyä tarinaan.

Whitakerin ympärille on kasattu vakuuttavan oloinen näyttelijäkaarti. Cecilin vaimoa, Gloriaa esittää Oprah Winfrey, jota on Amerikassa kiitetty Butlerin yllätysmenestyksestä. Hovimestarin vuosien aikana palvelemina presidentteinä nähdään joukko tuttuja nimiä: Eisenhower (Robin Williams), Kennedy (James Marsden), Johnson (Liev Schreiber), Nixon (John Cusack) ja Reagan (Alan Rickman). Fordin ja Carterin kaudet hypätään uutiskelan avulla yli, eihän heitä kuitenkaan kukaan muista!

Nancy Reagania esittää yhden repliikin mittaisessa roolissa Jane Fonda, jolle olisi suonut enemmän ruutuaikaa. Presidenttejä esitellään kuitenkin niin paljon, ettei syvemmälle hahmokehitykselle jää tilaa. Tuloksena on joukko enemmän tai vähemmän onnistuneita karikatyyrejä.

Todellinen pommi on John Cusackin Nixon, joka on ehdoton ykkönen Huonoimman Nixon -roolisuorituksen palkinnosta kisattaessa. Kyseessä on todellinen pohjanoteeraus, sillä Cusack ei edes yritä imitoida Watergate-presidentin tunnistettavaa puhetapaa eikä heissä ole ulkoisesti mitään samaa. Ilmeisesti ohjaaja Lee Daniels kuvitteli, että pelkkä tekonenä riittää. Ei riitä.

Elokuvan keskipisteessä on kansalaisoikeustaistelu. Gaines ei voi hyväksyä poikansa Louisin (David Oyelowo) valintaa hylätä opiskelunsa ja keskittyä tasa-arvon puolesta taistelemiseen. Isähän on sentään presidentin hovimestari! Tämä jännite on elokuvan koossapitävä voima.

Kun poika huitelee teillä tietämättömillä, isä yrittää saada Valkoisen talon mustien palvelijoiden palkan samaa työtä tekevien valkoisten tasolle. Kansalaisoikeustaistelunsa kullakin. Siinä sivussa hän tulee esittäneeksi kantansa milloin mihinkin presidenttejä askarruttavaan kysymykseen, usein epäsuorasti asioihin vaikuttaen.

Koska elokuva on näin tiiviisti kiinni kansalaisoikeuksissa, tarinan luonnollinen päätepiste on Barack Obaman valinta presidentiksi. Tässä vaiheessa plantaasilla syntynyt Cecil Gaines on varmasti satavuotias ja Reaganin jälkeen koittaneet eläkepäivät – Bush, Clinton, taas Bush – hypätään muitta mutkitta yli. Hyppäyksellä ei olisi mitään merkitystä, ellei se korostaisi epilogin tarpeettomuutta. Ohjaaja Daniels annostelee sentimentaalisuutta reilusti ja sortuu juonen kannalta tarpeettomiin yrityksiin lypsää kyyneleitä.

Tästä huolimatta kokonaisuus toimii riittävän hyvin. The Butler on nätisti lavastettu ja hyvin näytelty draama – yritän painaa Nixonin villaisella. Elokuva on sentimentaalinen, mutta niinhän vanhanaikaiset draamat ovat. Whitakerin omistautunut roolisuoritus on täydellinen. Akatemia varmasti kunnioittaa häntä Oscar-ehdokkuudella. Oyelowo ja Oprah ovat vakuuttavia, mutta ilman Whitakerin läsnäoloa Butler jäisi historiaan pelkkänä presidentti-imitaattoreiden kokoontumisajona.