The Neon Demon valkokangas

Nicolas Winding Refnin The Neon Demon sijoittuu supermallien maailmaan. Se on pinnallinen ja julma maailma, jossa jokaista yli 20-vuotiasta kohdellaan kuin ikäloppua. Malli voi yrittää pidentää eloaan kauneusleikkauksilla, mutta muotisuunnittelijan mukaan mikään ei vedä vertoja todelliselle kauneudelle", jota joko on tai ei ole. Jokainen malli on valmis tekemään mitä tahansa todellisen kauneuden eteen ja viimeistään elokuvan lopussa tämä mitä tahansa" saa kokonaan uusia merkityksiä.

Todellisella kauneudella ei ole mitään tekemistä sisäisen kauneuden kanssa, minkä elokuva terävän ytimekkäästi kokeneen muotisuunnittelijan sanoin osoittaa naiiviksi kliseeksi. Vaikuttaa siltä, että myös elokuvan ohjannut Nicolas Winding Refn uskoo näin, sillä Neon Demon on pelkkää pintaa. Elokuva on jokaista rumintakin yksityiskohtaa myöten kauniisti kuvitettu, mutta sisältä niin kylmä ja teennäinen, että tekee mieli itkeä. Kuvat ovat kauniita kuin supermallit, mutta pinnan alla ei liiku juuri mitään.

Tanskalainen Winding Refn on taitava ohjaaja, jonka visuaalinen silmä on aina ollut pettämätön. Hän on mainio yhdistelemään kuvia ja musiikkia, ja kykenee löytämään kauneutta kaikkein väkivaltaisimmistakin tarinoista. Ehkä hänen pitäisikin keskittyä pelkkään ohjaamiseen, koska käsikirjoittajana hän ajattelee asioita liikaa kuvituksen ehdoilla.

Refnin lopullinen läpimurtoelokuva Drive (2011), jonka käsikirjoitti James Sallisin kirjan pohjalta Hossein Amini, oli täydellinen pakkaus, koska siinä ohjaajalla oli pohjanaan romaani ja romaanin päälle laadittu käsikirjoitus. Niiden tuen varaan hän rakensi kauniin elokuvansa, jonka menestystä hän ei ole vielä toisellakaan yrittämällä pystynyt toistamaan. Miksiköhän? Ehkä siksi, että Driven jälkeen Refn on kokenut tarpeekseen kirjoittaa itse omat elokuvansa ja suunnata askel askeleelta kauemmas perinteisestä tarinankerronnasta.

Tämä ei ole ollut missään niin selvää kuin Refnin uusimmassa elokuvassa The Neon Demon, jolle Cannes-yleisö vastasi buuauksin. Vaikka olenkin viimeisen parin vuoden aikana oppinut arvostamaan hämyisen Only God Forgivesin (2013) tinkimättömyyttä, Neon Demonin puolustaminen on aivan toinen juttu. Se on kuin kaksi elokuvaa yhdessä, tekijöiden mukaan Nukkelaakso kohtaa Texasin moottorisahamurhat", ja voi pojat, kuinka onkaan osuva luonnehdinta.

Elokuvan ensimmäiset kaksi kolmannesta vietetään suhteellisen realistisissa merkeissä nuoren huippumalli Jessen (Elle Fanning) rakettimaista nousua Los Angelesin mallimaailman huipulle seuraten. Samalla Refn yrittää saada katsojat ymmärtämään sanomansa: mallimaailma, viihdeteollisuus ja elämä yleensäkin ovat pinnallista.

Sitten tanskalaisohjaaja kyllästyy venkoiluun ja kääntää koko tarinan äkkiseltään allegoriaksi siitä, miten muotimaailma syö luonnollisenkauniit mallit suihinsa. Kliimaksimaisen uima-allaskohtauksen jälkeen hän venyttää elokuvaa vielä parinkymmenen minuutin ajan tarjoillen lisää shokkiefektejä.

Sijoittamalla tarinansa mallimaailmaan ja tuomalla mukaan elementit kannibalismista, nekrofiliasta, jopa alaikäisen raiskauksesta, Refn kääntää ihmisruumiin käyttötavaraksi ja Neon Demonin pinnallisen elämämme kritiikiksi. Jonkun mielestä tämä voi olla terävää satiiria kauneusihanteista ja yleisesti viihdeteollisuudesta, joka hyväksikäyttää kauniita nuoria ihmisiä vain hylätäkseen heidät parin vuoden jälkeen ikäloppuina. Minusta taas se on laiskaa shokeeraamista, joka yrittää naamioida halvat motiivinsa joksikin älykkääksi.