Tekotaiteellista patsastelua

Viikinkielokuvat voi karkeasti lajitella kahteen laariin. Isommissa tuotantoyhtiöissä ei ole koskaan liiemmin innostuttu parrakkaista miekan ja kirveen heiluttajista, mutta silti iloisesta seikkailuosastosta muistuvat tuoreempina mieleen John McTiernanin 13. soturi (1999) ja vähän hassahtanut Outlander (2008). Vakavampi aihekäsittely on jäänyt viikinkien jälkeläisten ja pienempien tuotantojen varaan, mistä islantilaisen Hrafn Gunnlaugssonin Korppi lentää (1984) on oiva esimerkki.

Tanskalaisen Nicolas Winding Refnin viikinkielokuva Valhalla Rising jää lajittelematta kumpaankaan edellä mainituista laareista. Tekotaiteellinen patsastelu ei mene läpi kummoisenakaan historiakuvauksena, iloisesta seikkailusta puhumattakaan.

Nicolas Winding Refn teki vielä uransa alkuvaiheessa kiinnostavia elokuvia, kuten Pusherin (1996) ja Bleederin (1999). Myöhemmissä töissä ohjaajan ote on sitten lipsunut. Varsinkin Bronson (2008) oli itseriittoista sitä itseään, ja valitettavasti sama tauti vaivaa jossain määrin myös Valhalla Risingia.

Valhalla RisingElokuvan perustarinassa ei sinällään ole mitään vikaa. Vaikka tarina vaiteliaasta ja vastustajistaan jauhelihaa tekevästä kostajasankarista on läpikotaisin tuttu jo westerneistä, aihio istuu mukisematta myös viikinkimiljööseen. Ja Mads Mikkelsenissä jos kenessä on karismaa kirvestä heiluttavaksi yksisilmäiseksi soturiksi. Väkivallan kuvaus onkin ohjaajalleen tyypillisesti suoraviivaista ja jymäkkää.

Tarinassa olisi potentiaalia monimerkityksellisemmille vesille. Yksisilmäinen ja mitään virkkaamaton soturimme pakenee vangitsijoiltaan ja liittyy ristiretkeläisiksi ryhtyneiden kanssaveljiensä matkaan. Määränpäänä olleen Pyhän Maan sijasta laiva karahtaakin Pohjois-Amerikan rantasantaan, josta alkaa miesten viimeinen koettelemus. Kristuksen nimessä tappamisen ja valloittamisen problematiikkaan, joukkodynamiikkaan ja hulluuteen elokuva ei kuitenkaan syvällisemmin pureudu – mahdollisuuksia olisi, mutta Refnistä ei ole Werner Herzogiksi tai Terrence Malickiksi.

Valhalla RisingOikeastaan Valhalla Rising ei pureudu yhtään mihinkään. Viikinkiaika ja soturiteema vaikuttavat vain verukkeilta väkivallalle ja karulle miljöölle. Yksisilmä jää tyhjien poseerausten hahmoksi. Elokuvassa on ties kuinka monta otosta, jossa Mikkelsenin rujoja kasvoja kuvataan alaviistosta kuvan jompaankumpaan laitaan sommiteltuna. Kuvakerronnassa leikkausten tai kuvakulmien kautta näistä kuvista olisi voinut rakentaa merkityksiä, jotka olisivat avanneet niin päähenkilöä kuin tarinaakin.

Tarinaa ja päähenkilöä motivoivat merkitykset jäävät kuitenkin rakentamatta. Lopputulos näyttäytyy tyhjyyttään kumisevana patsasteluna. Estetiikkaan on kyllä panostettu, mutta mitään sisältöä, johon estetiikka nivoutuisi, ei ole. Tässä ehkä näkyy se, että Nicolas Winding Refn ei tiettävästi juuri elokuvakoulun penkillä viihtynyt. Moni elokuvamaakari osaa tehdä komeita kuvia, mutta huomattavasti harvempi kykenee kuviensa kautta kertomaan merkityksellistä sisältöä, kuten Lars von Trier Antichristissa (2009).

Valhalla RisingSisällöttömyys jäisi helposti sivuseikaksi, jos toiminta olisi tahdikasta ja kerronnan rytmi olisi kohdallaan. Jälkimmäisessä Valhalla Rising ontuu ehkä pahiten. Kerronta on ylikorostetun verkkaista, mikä etäännyttää elokuvasta ja tekee yksinkertaisesta tarinasta puuduttavaa seurattavaa. Lisäksi tarinan jakaminen osiin staattisilla väliotsikoilla heikentää entisestään kuvallisen kerronnan sujuvuutta ja yhtenevyyttä. Kun viikinkielokuvaa katsoessa silmäluomet alkavat tuntua raskailta, sitä voisi verrata nukahtamiseen seksin aikana. Kumpaakaan ei pitäisi tapahtua.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,1 / 12 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com