Lohikäärmeen kidassa

Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refnin uutuuselokuva Only God Forgives (2013) kertoo nimellisesti Thaimaan alamaailmasta. Julian (Ryan Gosling) ja tämän veli Billy (Tom Burke) ovat paikalliseen ammattirikollisuuteen integroituneita amerikkalaisia lainsuojattomia. Veljekset pyörittävät thainyrkkeilysalia huumebisneksen kulissina. Epätoivoisessa väkivallanhimossaan Billy raiskaa ja tappaa 16-vuotiaan tytön. Rangaistukseksi omaa oikeuttaan jakava konstaapeli Chang (Vithaya Pansringarm) antaa tytön isän hakata Billyn hengiltä. Poikien äiti Crystal (Kristin Scott Thomas) saapuu noutamaan poikansa ruumista ja vaatimaan verta. Koston kierre on valmis.

Only God ForgivesWinding Refnin edellinen Drive (2011) oli toissavuoden parhaita elokuvia. Koska myös Only God Forgivesin pääosassa on vähäeleinen Ryan Gosling, vertautuu elokuva vääjäämättä Driveen. Teoksissa onkin paljon samaa. Driven tavoin on Only God Forgives hyvin tyyli- ja elokuvatietoinen. Viittauksia viljellään Buñuelista Kitanoon. Mutta siinä missä Driven kerronta oli murrettua genre-elokuvaa, menee Only God Forgives reippaammin arthousen puolelle.

Only God Forgives on tavattoman kaunis. Bangkok kylpee hidastetussa neonvalossa. Yökerhojen, hotellien ja bordellien huoneet ja käytävät lipuvat ohi. Nyrkkeilyklubin seinältä tuijottaa lohikäärme tai paholainen. Henkilöt ovat kaikki sisäisen helvettinsä vankeja, moraalin ja arkitodellisuuden ulkopuolella. Kun Scott Thomasin white trash -matriarkka kuulee poikansa veriteosta, toteaa hän lakonisesti, että “Billyllä oli siihen varmasti hyvä syy”. Tähän tiivistyy paljon elokuvan filosofiasta. Gaspar Noén Irreversible – syntiset (2002) ja Enter the Void (2009) ovat olleet eksplisiittisiä esikuvia.

Only God ForgivesMiljöö ja huoliteltu estetiikka viittavaat Kar Wai Wongiin – As Tears Go Byhin (1988) ja miksei myös In the Mood for Loveen (2000). Paitsi ettei Only God Forgivesista löydy rakkautta jos kohta kyyneleitäkään. William Friedkinin elokuvien tavoin populaarielokuvan muotoa rikotaan uhkaa huokuvalla symboliikalla. Eivätkä elokuvasta viljellyt Lynch-vertauksetkaan ole aivan tuulesta temmattuja. Blue Velvetja sinisempi oli yö (1986) on teoksessa vahvasti läsnä, kuvissa ja äänimaisemana. Suoraan alitajunnasta ei Refn kuitenkaan ammenna, pikemminkin itämaisesta mystiikasta – olkoonkin, että hyvin freudilainen äiti-poika-suhde on olennainen osa elokuvaa.

Only God Forgives on myös tavattoman raaka. Niin raakaa, että vain kuuteentoista asetettu ikäraja ihmetyttää. Veriteoista leikataan pois ennen iskua vain, jotta samaan hurmeeseen voidaan palata entistäkin suuremmalla vimmalla. Piinallisia kohtauksia ei ole useita, mutta ne ovat sitäkin julmempia, jopa perverssejä. Samaa julmuutta on myös Julianin ja prostituoidun (Yayaying Rhatha Phongam) suhteessa. Kytemään jää epävarmuus siitä, onko eksploitaatio itsetarkoituksellista. Mahtuuko kaiken raakuuden taakse mitään?

Only God ForgivesKertakatsomisella en ole lainkaan varma, kuinka pitkälle tarkoituksen edelle elokuva tyylin asettaa. Tärkeintä ovat kuvat, tunnelmat ja ehkä syvälle tukahdutetut tunteet. Juoni on sivuseikka, mutta välillä sitä tuntuvat olevan henkilötkin. Mystiikka riisuu tarpeesta ymmärtää, jolloin paljon jää sen varaan, miten elokuvan outo, hypnoottinen tunnelma tarttuu – ja pysyy. Jos lumous murtuu, tulee elokuvasta etäisesti mieleen Jim Jarmuschin katastrofaalisen ontto Limits of Control (2009).

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 11 henkilöä


Powered by Preview Networks