The Grey – Suden hetki valkokangas

Monen selviytymis- ja jännityselokuvan ongelmana on se, että päähenkilöiden kohtaloista ei suuremmin välitä. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän toivoo takaa-ajajien tai jahtaajien päihittävän koko sankariporukan. The Grey – Suden hetki tekee uudet ennätykset tällä saralla, kun Liam Neesonin esittämä Ottway paljastuu heti kättelyssä metsästäjäksi, joka teurastaa Alaskan susia öljynporausfirman laskuun. Uhanalaisten villieläinten lahtaaminen Alaskan korvaamatonta luontoa raiskaavien firmojen nimissä on sellainen lähtökohta protagonistille, että siitä on vaikea enää nousta, vaikka päähenkilö vähän muodon vuoksi itkeskelisikin menneitä muistellessaan.

Ylipäätään vain täysin piittaamaton idiootti tukee arktisten alueiden öljynporausta Alaskassa. Sellainen oli esimerkiksi Yhdysvaltain aiempi presidentti Bush. Hänen jälkeensä republikaanien presidenttiehdokas John McCain vastusti ajatusta, ja jos jopa republikaani vastustaa jotain bisnestä epäeettisenä, niin sitä se silloin on. Kun Alaskan poraustoiminnan moraalittomuuteen kytketään uhanalaisen eläinlajin lahtaaminen bisneksen nimissä, niin silloin ollaan jo erittäin heikoilla jäillä.

Suden hetki onnistuu rysähtämään näiden jäitten läpi ja vajoamaan alas elokuvallisiin pohjamutiin. Epämääräistä öljyporari- ja metsästäjäsakkia odottaa nimittäin selviytymistaistelu erämaassa, kun paikallinen susilauma aloittaa hellittämättömän ihmisjahdin kosto mielessään. Luonto on ilmeisesti perin oikullinen Alaskassa, sillä henkilöhahmot jäätyvät yhdessä yössä jääkalikoiksi ja samoihin aikoihin joet virtaavat vapaina ja nuoskalumi rahisee. Harvoin sitä nollakelissä pystyyn jäätyy, ei ainakaan Suomen talvessa. Elokuvallinen kliseetalvi jättää ainoastaan katsojan kylmäksi.

Sudet puolestaan kyttäävät porareita, johdattavat heitä tiettyyn suuntaan ja osaavat ilmeisesti lentääkin päätellen siitä, kuinka hukat aina ilmestyvät paikkoihin, joihin niiden ei olisi pitänyt ehtiä tai edes päästä. Sudet käyttäytyvät niin fiktionaalisesti, että yhtä hyvin lauman alfasusi olisi voinut nousta kahdelle jalalle, esittäytyä Sepe Sudeksi ja yrittää sen jälkeen puhkua ja puhaltaa miesjoukon kumoon.

Monesti miehen ja eläimen vastakkainasettelu on osoittautunut elokuvissa rinnakkainasetteluksi, sillä ravinnokseen saalistava ihminen on ollut osa luontoa ja vastaavasti eläinlaumoissa on monia samoja piirteitä mitä ihmislaumoissakin. Petoeläimen tehtävänä on tappaa elääkseen, ei sitä kaunistella kuulukaan. Tosielämässä susi on kuitenkin varsin varovainen eläin, joka luonnonvaraisena varoo ihmistä eikä suinkaan jolkota tämän perässä päiväkausia kosto- ja tappotarkoituksessa. Kosto kun on asia, joka tekee ihmisestä ihmisen – eläimet pärjäävät ilmankin.

Suomessahan susi ei ole itsenäisyyden aikana tappanut ainuttakaan ihmistä, ja Yhdysvalloissa luonnonvarainen susi on surmannut viimeisen sadan vuoden aikana yhden naisen. Vertailun vuoksi Yhdysvalloissa menehtyi pelkästään viime vuosikymmenen aikana yli 200 ihmistä koirien hyökkäyksissä. Aikuisen miehen kimppuun susi käy harvoin, yleensä kohteena on dokumentoiduissa tapauksissa ollut nainen tai pikkulapsi. Miesporukoiden kimppuun terveet sudet eivät käytännössä käy, joten Suden hetken skenaario on sanan varsinaisessa merkityksessä luonnonvastainen.

Susipelko on rationaaliselle mielelle käsittämätön, liki uskonnollista fanatismia muistuttava lieveilmiö, jota elokuvassa lietsotaan tietoisesti. Elokuvan hukat ovat kuin susihysteriaa lietsovien häirikköjen märistä unista eli raivoavien, kuolaavien, takkuturkkisten ja ihmislihaa syövien tappajasusien hirviölauma. Suden hetken kauhususien kuvaus ei ole kärjistettyä jännittävää erämaaseikkailua, se on puhdasta propagandaa.

Elokuvaa markkinoitiin Yhdysvalloissa vahvasti kristilliselle kohderyhmälle, mikä herättää epäilyksiä teoksen tarkoitusperistä. Ovatko kenties Sarah Palin tai öljy-yhtiö Shell osallistuneet teoksen rahoittamiseen? Onko kohderyhmäksi haluttu ne perämetsien punaniskaiset haulikkomiehet, jotka jättävät koiransa talvella lyhyeen liekaan metsämökkinsä pihalle ja itkevät sitten, että susihukka söi heitteille jätetyn hauvelin? Vai tavoitellaanko yleisönosastojen vakikirjoittajia, joiden mukaan hukka perii kaikki lapset, jotka hiihtävät kesät talvet lähiökouluihinsa tietymättömien erämaataipaleiden poikki? Muista lähtökohdista on vaikea sisäistää elokuvan tarkoitusperiä ja elokuvataiteellisia motiiveja.

Suden hetki sisältää kliseisen erämaatoiminnan ohella näennäistä yritystä vertauskuvallisuuteen. Ihmisen eläimellisen puolen hätäinen mainitseminen ei silti tuo elokuvalle syvällisen filosofista monitahoisuutta. Jokainen yhden ominaisuuden öljynporariköriläs ehtii myös istua leirinuotiolla muistelemassa kotona odottavaa vaimokultaa tai enkelimäistä pikkutyttöään, joka jää orvoksi kun ilkeä susihukka syö isukin. Laskelmoinnin maku on vahva, ja päälle liimatuissa kohtauksissa on äitelä sivumaku.

Mies vastaan luonto -teemat ovat tuottaneet aikojen saatossa mielenkiintoisia ja vavahduttavia teoksia. Joe Carnahanin rutiininomaisen ontto ja rakenteellisesti tylsistyttävä ohjaus ei kuulu tähän kategoriaan. Carnahan on sinänsä pätevä kahden tähden popcorn-viihdetoimintaleffojen liukuhihnaohjaaja, jonka olisi nytkin kannattanut pysyä räiskintäfantasioidensa puolella ja jättää tämäntasoinen rimanalitus väliin.

Tietenkin voi olla niinkin, että Carnahanin tarinassa inhimillistetty ja yli-inhimillistetty susilauma on vain metafora alkuasukkaille, jotka taistelevat vastaan, kun heidän ikiaikaisia asuinsijojaan ja kulttuuriaan tuhotaan suurfirmojen ja valloittajien toimesta. Tosin jos nykypäivän elokuvassa olisi ollut julmien, tunteettomien intiaanien sadistinen kostoporukka, sitä olisi pidetty epärealistisena ja pöyristyttävän asenteellisena. Epärealistinen ja pöyristyttävän asenteellinen The Grey – Suden hetki nytkin on, mutta villieläimet eivät voi nostaa asiasta kannetta. Katsojana tekisi mieli haastaa puolestaan tuotantoyhtiö oikeuteen ja vaatia elämääni kahta menetettyä tuntia takaisin. Hukkaan menivät.