Robotissa vara parempi?

Kirjailija ja käsikirjoittaja Ira Levin on taitava luomaan pelottavia ja ahdistavia henkilöhahmoja sekä tarinoita, kuten esimerkiksi elokuvanakin kuuluisaksi tullut teos Rosemaryn painajainen (1968). Stepfordin naiset perustuu alun perin vuonna 1975 julkaistuun samannimiseen romaaniin, jossa Levin maalaili, eittämättä pilke silmäkulmassa, villejä kuvia high-tech -tyyppisestä dystopiasta (tai joidenkin tapauksessa ehkäpä utopiasta?). Tarinan filmasi ensi kerran jo vuonna 1975 enemmän mysteerinomaiseen trillerihenkeen Bryan Forbes, mutta tällä kertaa Frank "The Muppets" Ozin ohjaamana tarinaan on saatu postmodernin aikakauden vaatimaa ironiaa ja farssia. Hurtti huumori onkin jutun helmi.

Connecticutissa sijaitsevassa, Stepford-nimisessä suljetussa yhteisössä miehet ovat kaljamahaisia sovinistinörttejä ja naiset mallivartaloisia ja kana-aivoisia kodinhengettäriä. Mikä tässä kuvassa on vialla? No, naisethan ovat tietenkin miesten uudelleen ohjelmoimia robotteja, jotka palvelevat miestään niin keittiössä kuin makuukammarin puolellakin. Eipä aikaakaan, kun kiveäkin kovempi ja juuri potkut saanut televisioyhtiön johtaja Joanna Eberhard (Nicole Kidman) saapuu kaupunkiin miehensä Walterin (Matthew Broderick) ja kahden lapsensa kanssa ja alkaa välittömästi haistaa palaneiden virtapiirien käryä. Yhdessä feministi-kirjailija Bobbien (Bette Midler) ja stereotyyppisen homosisustaja Rogerin kanssa Joanna ryhtyy tutkimaan Stepfordin epäilyttävän täydellistä eloa.

Andrew Schwartz - © 2004 Paramount Pictures and Dreamworks PicturesStepfordin naiset lähtee erittäin lupaavasti liikkeelle. Tarinan puitteet ovat revittelykelpoiset ja juoni herkullisen mieletön. Huumori on ilkeän purevaa ja ironista, mutta tarinaa ei uskalleta viedä kunnialla loppuun asti vuosituhannen vaihteen parodisessa hengessä, vaan sorrutaan turhaan opetusten jakamiseen ja jeesusteluun. Henkilöhahmot ovat liiankin kanssa stereotyyppisiä, mikä pistää ikävästi silmään näin 2000-luvulla. Taitavat naisnäyttelijät Kidmanista Midleriin pelastavat kuitenkin paljon. Varsinkin Glenn Close onnistuu ärsyttävän pirtsakkana ja oman pimeän puolensa omaavana kotirouvana. Valitettavasti miespäänäyttelijät Broderick ja Christopher Walken ovat hieman tylsiä rooleissaan, jotka eivät tosin paljon venymisen varaa annakaan.

Amerikkalaisten nostalgisoimaa, 1950-luvun arvojen ja tapojen unelmayhteiskuntaa on kritisoitu useammassakin elokuvassa ja yksi mieleenpainuvimmista tapauksista on ollut Pleasantville (1998). Stepfordin naiset ei yllä elokuvana samalle tasolle, vaikka toimiikin hauskana ajanviihteenä. On sitten kyse alkuperäisestä kirjasta tai ohjaajan ratkaisuista, mutta elokuva tempoilee turhankin villisti eri suuntiin, eikä oikein tiedä mille loppujen lopuksi heristäisi sormeaan: kylmälle kapitalismille, amerikkalaiselle tekopirteydelle vai pakonomaisille sukupuolinormeille.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,2 / 6 henkilöä



Lue myös