Starship Troopers - Universumin sotilaat valkokangas

Hollantilaissyntyinen Paul Verhoeven jatkaa epätasaista Hollywood-uraansa tuomalla valkokankaalle Robert Heinleinin romaaniin pohjautuvan tieteiselokuvan Starship Troopers. Tosin määritelmä tieteiselokuva, ainakin vaativimmassa merkityksessään, on tämän teoksen kohdalla hyvin kyseenalainen. Pikemminkin kyse on tulevaisuuteen sijoittuvasta sotaelokuvasta, jossa aikaa ja paikkaa muuntamalla kerrotaan samaa vanhaa, jo moneen otteeseen nähtyä ja kuultua tarinaa. Taistelutanner ja viholliset ovat vaihtuneet, mutta ydinasia säilyy samana: kunnia, velvollisuus, taistelu!

Tulevaisuuden yhteiskuntaan sijoittuvassa tarinassa nuori opiskelijapoika Johnny Rico haluaa valloittaa ihailemansa tytön sydämen ja liittyy yhdessä tämän kanssa armeijaan. Tytön rakkaudesta kilpailee myös toinen mies, joka kouluttautuu tämän kanssa yhdessä pilotiksi. Johnny puolestaan lähtee tiukan koulutusjakson jälkeen sotimaan kaukaiselle planeetalle hämähäkkejä muistuttavia muukalaisia vastaan. Ihmiset näyttävät jäävän alakynteen ylivoimaista vihollista vastaan, ja lopussa harventunut päähenkilöjoukko valmistautuu taisteluun, jossa ratkaistaan koko ihmiskunnan kohtalo...

(c) 1997 Touchstone Pictures & TriStar Pictures

Nuoret kansalaiset eliminoivat ötököitä Paul Verhoevenin elokuvassa Starship Troopers.

1950-luvun tieteiselokuvan jäljillä

Starship Troopers muistuttaa monella tapaa 1950-luvun "kultakauden" tieteiselokuvia. Hämähäkit ja hyönteiset kuuluivat 50-luvulla lajityypin vakiokalustoon, ja Starship Troopersin tarjoama oliokunta on yhdistelmä kummastakin. Uusi teknologia on tosin jo vuosia sitten syrjäyttänyt vanhat kumilelut ja antanut elokuvantekijöille mahdollisuuden hyödyntää ulkoavaruuden örkkien pelotusvoimaa entistä tehokkaammin.

Efektien tenho luo Starship Troopersissa suurimman - vai pitäisikö sanoa lähes ainoan - elokuvallisen lumon. Näyttelijäkaarti koostuu etupäässä uusista kasvoista, eikä tähtinäyttelijöitä oikeastaan tarvita, sillä juoni ja efektit nousevat näyttelijäsuorituksia hallitsevammaksi elementiksi, siis aivan kuin 50-luvun elokuvissa.

Kuten valtaosassa 50-luvun tieteiselokuvista, muukalaiset ovat Verhoevenin teoksessa yksiselitteisen pahoja, selkeän tunnistettavia vihollisia. Ohjaaja on itse sanonut halunneensa tehdä elokuvan, jossa vihollisen pahuus olisi samalla tavalla ehdotonta kuin toista maailmansotaa käsitelleissä elokuvissa. Saksalaisia ja japanilaisia vastaan käyty taistelu on kuitenkin nykynuorille isoisien aikaista menneisyyttä eikä kommunismistakaan ole enää vastusta amerikkalaisten arvojen hegemonialle.

Menneiden vuosikymmenien selkeiden vastakkainasettelujen kaipuu on ymmärrettävää, sillä viholliskuvan problematisointi voisi aiheuttaa amerikkalaiskatsojille kohtuuttomia samaistumisongelmia. Kun riittävän potentiaalisia vihollisia ei löydy maan päältä, inhottavat avaruusmuukalaiset on taas syytä kaivaa kaapista esiin.

Robert Heinleinin 1950-luvun tieteisklassikko kelpaa mainiosti tällaisen skenaarion raakamateriaaliksi. Heinlein edusti, varsinkin 1940- ja 1950-luvun teoksissaan, asetelmiltaan selkeää tieteiskirjallisuutta, jossa sotilaalliset ihanteet ja vaistoonsa luottavat rohkeat yksilöt nostettiin kunniaan. Elokuvassa Heinleinille tyypillinen, jämerän miehisten arvojen täyttämä maailma kuitenkin kärjistetään ääripisteeseensä.

Ylivääpelin paratiisi

Starship Troopersin tulevaisuuden yhteiskunta muistuttaa jättimäistä sotilasleiriä. Valtioiden väliset rajat ovat hävinneet ja kamppailu suuntautuu siihen, kuka ihmisistä pääsee maailmanvaltion kansalaiseksi. Armeija valmistaa yksilön kansalaisuuteen spartalaisilla hyveillä. Ihmishengistä piittaamattomassa systeemissä miehet ja naiset ovat tasa-arvoisina kilvoittelemassa sotilaallisesta kunniasta.

Yksilö kelpaa tykinruoaksi sukupuolesta riippumatta, ja sukupuolten väliset rajat näyttävät tyystin hälvenneen: miehet ja naiset käyvät suihkussakin yhdessä! Voimaa palvova yhteiskunta valmistaa yksilöitä kauniiseen kuolemaan ja tiukan hierarkinen valtasysteemi tuokin mieleen fasismin, varsinkin kun koppalakkipäiset tiedustelu-upseerit ovat kuin ilmettyjä gestapo-miehiä. Ylivertaisen vihollisen kukistamiseen tarvitaan saumattomasti toimivaa sotilasyhteiskuntaa, jossa yksilön arvo määräytyy hänen taistelukuntonsa mukaan.

Teknisenä suorituksena elokuva täyttää vaativankin toimintafriikin odotukset. Verhoeven vääntää toiminnan turboruuvia pitääkseen heppoisen juonilangan edes kohtuullisen kireällä. Elokuva onkin visuaalisesti juuri niin näyttävä kuin mitä tämän suuruusluokan rahakaivolta voi odottaa. Laumoina hyökkäävät ötökät vetoavat iljettävyydessään katsojien mahdollisiin hyönteis- ja hämähäkkipelkoihin ja ripeästi toisiaan seuraavat taistelujaksot luovat edes jonkinlaista toiminnallista jäntevyyttä simppeliin tarinaan. Efektipuolen onnistuminen luo vanhanaikaiselta kuulostavaan ötökkätaisteluun uutta linjakkuutta ja vie huomiota pois yksioikoisen käsikirjoituksen kliseisyydestä.

Elokuva alkaa kuin mikä tahansa teini-ikäisten valintaongelmia ruotivan, särmättömillä mannekiineilla täytetyn tv-sarjan pilottijakso. Kahden miehen kamppailu naisen rakkaudesta ja sotilasjoukon kasvu keskinäiseen solidaarisuuteen kuvataan tylsällä ja ennalta-arvattavalla pateettisuudella.

Patenttiratkaisuja suoltava tarina hyytyisi omaan imelyyteensä ellei ötököiden nitistäminen muodostuisi elokuvan keskeiseksi konfliktiksi. Vastenmielisiä olioita tuhotaankin sitten oikein kasapäin, rynnäkkökiväärien ja sinkojen modernimmat vastineet syöksevät tulta viulujen vinkuessa ja torvien törähdellessä juhlallisesti taustalla. Vihollista vastaan käytyyn taisteluun sisältyy siis samanlaista mahtipontista uhoa kuin Independence Dayssa.

Pingoittunut hauislihas

Independence Day tarjoaa kiintoisan vertailukohdan, molemmat elokuvat kun tarjoavat katsojille pullistelevan ulkokuorensa ohella myös mahdollisuuden laajakantoisempiin tulkintoihin. Starship Troopers on monella tapaa hämmentävä elokuva. Se haastaa katsojan avoimella militarismillaan, mutta etäännyttää häntä samalla tarjoamalla ironisia kommentteja, jotka viittaavat siihen, että koko teos on silkkaa parodiaa.

Etenkin elokuvan alkupuolella vilahtelevat uutiskatsaukset ovat - suhteessa paatoksen täyttämään tarinaan - kuin toisesta elokuvasta revittyjä. Armeijan värväyskehotukset ja kuvat pikkuötököitä innoissaan tallaavista lapsista tuovat teokseen veikeää ilkikurisuutta. Verhoevenhan käytti vastaavaa tekniikkaa jo RoboCopissa.

Katsomiskokemuksena Starship Troopers toi mieleeni Clint Eastwoodin Heartbreak Ridgen, jossa kasarmimentaliteetin ihailua on ryyditetty härskillä huumorilla ja tietoisilla ylilöynneillä. Elokuva on samaan aikaan avaruuten sijoitettu Melrose Place ja aseiden fallistista tehovoimaa palvovan teinipojan märkä päiväuni. Starship Troopers on siis helppo leimata sisällöltään vastenmieliseksi roskaksi. Roskaa tai ei, elokuvaa voi lukea kiinnostavana, jopa ristiriitaisena tekstinä.

Nauraako hollantilainen ohjaaja siis makeasti matkalla pankkiin myytyään ylvästä sotaviihdettä amerikkalaisille? Vai onko kyse aivottomasta rymistelystä, jossa lievä ironia vain tehostaa katsojalle syötettäviä militaristisia asenteita? Vai onko koko elokuva pelkkää herjaa aseidensa kanssa pullisteleville jenkeille?