Elle kotikatsomo

Monipuolisella urallaan alankomaalainen Paul Verhoeven on ehtinyt ohjata monenlaisia elokuvia, joissa ainoana yhdistävänä tekijänä on Verhoevenin tapa sisällyttää elokuviinsa näkyvästi vahva käsikirjoitukseen nojaava sanoma. Onnistuneimmillaan hänen tapansa käyttää satiiria, seksiä ja graafista väkivaltaa tukevat jo itsessään toimivan elokuvan rakennetta muodostaen lopputuloksesta mestarillisen, kuten Robocopissa (1987). Vastaavaa salamaa pullossa on vaikea ylittää, mutta samoja tehokeinoja käyttämällä Elle pääsee kunnioitettavan pitkälle.

Kun pariisilaista pelifirmaa pyörittävä Michéle Leblanc (Isabelle Huppert) joutuu kodissaan raiskatuksi, päättää hän lähteä ilman poliisin apua selvittämään hyökkääjän henkilöllisyyttä. Tilannetta monimutkaistaa päätään nostava traumaattinen menneisyys ja ihmissuhdekoukerot aina perhesuhteista seksisuhteisiin. Trillerinä Elle on luonteeltaan hyvin eurooppalainen. Toiminnan määrä jää hyvin pieneksi ja elokuva omaa hitaan, metodisen tahdituksen.

Elokuvasta voikin nauttia yhtä hyvin hahmotutkielmana ja draamana kuin trillerinä, sillä valtaosa elokuvan kestosta pyhitetään Michélen suhteille hänen ympärillään eläviin ihmisiin. Usein nämä hahmojen väliset tarinat eivät suoraan sitoudu mysteeriin tai sen ratkeamiseen, vaan ne omaavat itseisarvoa ja auttavat ymmärtämään Michéleä ja hänen tekojaan paremmin. Harva hahmo välttyy tekemästä huonoja valintoja tai kyseenalaisia tekoja, sillä Elle nojaa inhorealismiin audiovisuaalisuuden ohella myös käsikirjoituksessaan.

Verhoevenin aikaisempia elokuvia nähneelle ei varmasti tule yllätyksenä raaka ja häikäilemätön tapa kuvata väkivaltaa ja seksiä. Toisin kuin miehen tieteiselokuvissa Ellen realistinen ympäristö ja tarina tekevät näistä shokeeraavista aspekteista entistä tehokkaampia. Näinkin raskaasta aiheesta inhorealistisuus luo elokuvasta pysäyttävän ja muistettavan kokemuksen. Keskittyminen henkilöhahmoihin ja dialogiin auttaa uskottavuudessa.

Elokuva on kuvattu käsin pidetyllä kameralla rauhallisesti ja yksinkertaisesti, lähes huomaamattomasti. Leikkaus on oivaa vaihtelua nykyajan trendille pommittaa katsojaa jatkuvasti erilaisilla kameraliikkeillä ja uusilla kuvakulmilla. Kamera leijailee hahmojen kasvoilla useita sekunteja antaen katsojan syventyä kameran edessä tapahtuvaan tarinaan. Se antaa myös elokuvan loistavalle näyttelijäkaartille mahdollisuuden loistaa työssään.

Pääosaa esittävä Isabelle Huppert on kokenut näyttelijä, joka taitaa dramaattiset roolit. Ellen pääroolistaan hän voitti parhaan näyttelijättären Golden Globen ohella useita muita pystejä, eikä syyttä. Huppert onnistuu ilmehtimällä ja ääntään käyttämällä luomaan uskottavan moniulotteisen hahmon, jonka katsoja oppii elokuvan aikana tuntemaan. Ilman Huppertin kaltaista näyttelijää elokuvan nonverbaali kerronta olisi saattanut jäädä ontuvaksi, mutta nerokas näyttelijätyö antaa käsikirjoitukselle tilaa hengittää tehden elokuvasta uskottavamman ja toimivamman kokonaisuuden.

Myös sivuroolien näyttelijät tekevät työnsä kunnialla ja jokaista hahmoa seuraa mielenkiinnolla. Näyttelijät pääsevät esittämään monimutkaisia, epätäydellisiä hahmoja ja jokaisesta uhkuu tyytyväisyys päästä näyttelemään tämän tason käsikirjoituksessa. Oli varsinainen ilo seurata, kuinka antaumuksella näyttelijät syventyivät heille kirjoitettuihin vahvoihin ja muistettaviin hahmoihin.

Kaikki tämä uskottavuus, inhottavuus, realismi ja keskittyminen hahmoihin palvelevat Verhoevenille tuttua puhuttelevaa satiiria ja poliittista alavirettä. Tällä kertaa tarkastelun kohteena ovat sukupuoliroolit ja elokuvasta saa tällä rintamalla paljon irti. Mutta kuten Verhoevenin parhaat, Elle toimii loistavasti viihdyttävänä elokuvana tiukan käsikirjoituksensa, uskomattomien näyttelijäsuoritustensa ja sulavan, luonnollisen rakenteensa nojalla.