Saamelainen valkokangas

Helsingin dokumenttielokuvafestivaaleilla saa ensi-iltansa Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elokuva Saamelainen. Dokumentti täydentää heidän aiempien elokuviensa sarjaa, johon kuuluvat muun muassa Seitsemän laulua tundralta, Elämän äidit ja Jumalan morsian. Elokuvissaan Lehmuskallio ja Lapsui pohtivat pohjoisten ihmisten ja heimojen elämää, perinteitä ja kulttuuria.

Tällä kertaa kohteena ovat saamelaiset. Elokuva on kuvattu neljässä maassa: Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä. Siinä pääsevät ääneen yhdeksän saamelaista eri maista ja yksi suomalainen. Pohdinnan alla on moninaisia identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Kuka on saamelainen? Olenko minä saamelainen? Kuka minä olen?

Dokumenttielokuvien ohjaajina ja käsikirjoittajina voi Lehmuskallion ja Lapsuin pitkää uraa pitää jo elämäntyönä, jonka tarkoituksena on tallentaa ja esitellä kulttuureja, jotka kenties muutoin ovat joko unohtumassa, katoamassa tai ainakin valtaväestön tuntemattomissa. Kokonaisuutena katsottuna on päämäärä uljas ja kunnioitettava. Kuitenkin tämän yksittäisen teoksen kohdalla päämäärä ja projektille kuuluva ominainen tyyli on jo aiemmin nähtyä ja sanoman teho hukkuu siihen, että tekijät kopioivat itseään.

Tämä pätee paitsi elokuvan päämäärään ja lähestymistapaan, myös visuaaliseen ilmeeseen, josta jo totuttuun tapaan on vastuussa Johannes Lehmuskallio. Onneksi hänen kuvauksensa tunnusmerkkejä ovat kauneus ja pohdiskelevuus, mikä vähentää toiston ahdistavuutta.

Kerronnan, saamelaisten puheenvuorojen ja visuaalisen ilmeen kautta on tavoiteltu pitkien perinteiden ja nykyisen todellisuuden yhdistämistä. Tavoite saavutetaan silloin, kun saamelaiset kertovat omasta todellisuudestaan ja perinteiden merkityksestä heille. He näyttäytyvät ihmisinä, joilla on samanlaisia tunteita ja haasteita elämässään kuin kellä tahansa ja haasteet enemmän tai vähemmän liittyvät heidän taustaansa. Tässä arkipäiväistämisen ja erikoistamisen yhdistelmästä hyvä oivallus oli antaa ääni ulkosaamelaiselle naiselle, jolle oma identiteetti alkoi hahmottua vasta Afrikassa.

Sama tavoite todellisuuden ja perinteen yhdistelmästä pettää kuitenkin kerronnan muilla osa-alueilla. Yksityiskohtaiset luontokuvat karhuista ja metsoista pakottavat tulkinnan stereotypioihin alkuperäiskansasta, jolla on mystinen luontoyhteys. Tämä yksinkertaistaa sen, mitä saamelaiset itse kertovat, ja pelkistää todellisuuden taruksi. Yksinkertaistamisen sijasta olisi toivonut enemmän otetta, joka näkyy ajoittaisessa avarassa visuaalisessa ilmeessä ja tavassa, jolla laajat maisemakuvat ja pitkät kamera-ajot yhdistyvät saamelaisten valtavaan asuinalueeseen ja kansan moninaisiin käsittämistapoihin.

Markku Lehmuskallion mukaan elokuvan tarkoituksena on ollut antaa ääni saamelaisille itselleen, jotta he voisivat kertoa, millaisina he näkevät itsensä ja kansansa. Hienoja päämääriään ei dokumentti täysin tavoita, vaan sortuu toisinaan tekemään juuri sitä, mitä sen haluaisi välttävän – yksinkertaistamaan moniäänisyyttä ja taruilemaan tunnelmallisuutta.

Stereotypioiden vahvistaminen ja sortaminen samanaikaisesti, myyttien ja todellisuuden rinnakkainen esittely kääntyvät dokumentin vahvuuksista sen heikkouksiksi jättäen kerronnan kauniiksi kuviksi ja sanoiksi ilman selkeää ytimekästä sanomaa. Mikä pahinta, kokonaisuus unohtaa hetkittäin ajatuksen, jossa ääni olisi ollut nimenomaan saamelaisilla. Ääni heillä kenties olikin, mutta leikkauksellisen äänitarkkailun avulla todellinen valta jäi tekijöille. Teema "Kuka minä olen" muuttui tekijöiden kysymykseksi "kenet minä haluan sinun olevan".