Alkuperäiskansojen uhkaava tulevaisuus

Markku ja Johannes Lehmuskallion ohjaama Anerca – elämän hengitys kertoo pohjoisella napapiirillä Suomen, Ruotsin, Norjan, Grönlannin, Kanadan, Alaskan ja Venäjän valtioiden rajojen sisäpuolella elävistä alkuperäiskulttuureista. Nämä kulttuurit eivät ole näitä rajoja piirtäneet. Oikeuksia on loukattu. Esi-isiltä peritty elämäntapa on pääosin nujerrettu, mutta ihmisten sisäistä maailmankuvaa ei ole onnistuttu tuhoamaan, ainakaan vielä.

Ensin oli tarkoitus tehdä elokuva maasta, mitä maa merkitsee alkuperäiskansoille, mutta siihen ei järjestynyt rahoitusta. Sitten poikani Johannes Lehmuskallio sanoi, että tehdään rummusta elokuva, joka kertoo arktisilla alueilla elävistä alkuperäiskansoista musiikin ja heidän uloshengityksensä välityksellä.

Saimme rahoituksen ja aloimme tehdä tätä elokuvaa. Materiaali on koottu suurimmaksi osaksi siitä, mitä minä, Johannes ja kanssani työskennellet ihmiset olemme vuosien aikana kuvanneet. Käytimme myös arkistomateriaalia. Pyrimme lopputulokseen jossa ihminen ja luonto, ihmisen hengitys ja luonnon elementit keskustelevat keskenään.

Anerca – elämän hengitys on elokuva arktisen alueen alkuperäiskansojen hengityksestä. Hengitystä on kahdenlaista: elämää ylläpitävää hengitystä ja olemassaoloa ilmaisevaa hengitystä. Kun henkilö, yhteisö tai kansa hengittää olonsa riemua tai tuskaa, se tuo ilmi jotain, joka on irti arkipäivästä tai syvällä siinä, ja joka on hengittäjälle tärkeää.

Se on musiikin, tanssin ja performanssin voimalla etenevä kertomus arktisen alueen ihmisten maailmasta. Kerronta ei perustu yksinomaan musiikkiin tai tanssiin, vaan se kuvaa myös ihmisten arkipäivää, sitä maailmaa mistä musiikki kumpuaa, elämän hengitystä. Vastapainona se kuvaa myös tietä, jota ihmiset muuttuvassa maailmassa kulkevat.

”Maailma ei ole museo”

Anerca on Markku Lehmuskallion ja hänen poikansa Johannes Lehmuskallion yhteistyö.

Tämä on pääosin Johanneksen elokuva. Aluksi elokuvasta tuli lyhyempi minun leikkaukseni tuloksena. Johannes oli sitä mieltä, että siitä pitäisi saada yleisöystävällisempi. Annoin periksi, ja on tunnustettava, että elokuvasta tuli paljon puhuttelevampi poikani näkemysten ansiosta. Minun elokuvani ovat olleet karumpia. Poikani halusi tähän elementtejä, jotka tekivät tästä paljon hengittävämmän. Jotkut ovat sanoneet, että minun ja Anastasia Lapsuin elokuvat ovat sisäänpäinkääntyneitä. Tämä ei ole – minäkin yritän hengittää.

Olin ollut elokuvassa olevien alkuperäiskansojen kanssa paljon tekemisissä tehdessäni aiempia elokuviani. Olin ollut heidän asunnossaan ja kodassaan. En ole koskaan kuvannut niin, että kuvaan vain hetken kutakin ihmistä ja sitten poistun, vaan olen asunut heidän kanssaan ja olemme tulleet tutuiksi. Parin viikon jälkeen vieraskoreus on kadonnut. Olen ollut heidän luonaan jopa vuoden. Usein unohdimme, että teemme elokuvaa. Oli syntynyt kontakti, joka välittyy tästä elokuvasta.

Markku Lehmuskallio ja Johannes Lehmuskallio valitsivat kohtaukset niin, etteivät ne toista itseään vaan näyttävät mahdollisimman moninaisen kuvan. He loivat elokuvaan oman sisäisen rytmin, ettei ”pajatso tyhjene” heti alussa. Ensin hitaasti, sitten jykevämmäksi ja jykevämmäksi paljastaen asioita. Koska alkuperäiskansat elävät luonnosta yhä tänäkin päivänä, se on heidän perustansa ja elinehtonsa, se on myös elokuvan yksi kantava voima.

Tällaisen elokuvan syntyprosessi ei ole kovin helppo, koska on paljon vaihtoehtoja. Mitä otan elokuvaan? Mitä jätän pois? Elokuvaruutu näyttää vain tietyn osan maailmasta, ei sitä mitä sen ulkopuolella on. Vähän kuin katsoisi ikkunasta ulos. Tulee muistoja mieleen. Elokuvantekijä näkee oman elokuvansa vasta vuosien jälkeen. Näkee millainen se todella on. Elokuvan tekoprosessin aikana läsnä on koko ajan ympäristö, jossa se on kuvattu. Paljon sellaistakin jota kuvissa ei ole ollenkaan. Tekijä luulee, että ne ovat elokuvassa mutta ne eivät ole. Tähän elokuvaan on pyritty saamaan rikkaus kuvan rajojen ulkopuolelta.

Leikkausvaihe kesti pitkään, yli vuoden. Elokuva muuttui koko ajan. Markku Lehmuskallio on hyvillään, kun hän kuunteli poikaansa ja antoi tilaa hänen näkemyksilleen, jotka ovat elokuvassa voimakkaasti läsnä. Se ei ole hänestä periksi antamista, se on kuuntelemista. Anerca – elämän hengitys on heidän pitkän työnsä tulos.

Olen aina näyttänyt elokuvat ihmisille, joista olen tehnyt ne. He kokevat ne eri tavalla kuin me, koska ne kuvaavat heidän kulttuuriaan. Minä pystyn periaatteessa kuvaamaan vain sen, mitä tiedän ja näen. Silloin kuviin tarttuu sellaista, mitä en tiedä ollenkaan. He lukevat niitä kuvia omalla tavallaan. Heidän mielestään elokuvat ovat surullisia, koska ne kertovat heidän kansansa kuolemasta. Mutta ei se aivan niinkään ole, sillä elämä muuttuu koko ajan. Maailma ei ole museo.

Toimet olojen parantamiseksi eivät riittäviä

Alkuperäisväestö kärsii valtaväestöä useammin muun muassa köyhyydestä, väkivallasta, rikollisuudesta, korkeasta työttömyydestä ja huonoista asumisolosuhteista. Toimet heidän asemansa ja olojensa parantamiseksi eivät ole olleet riittäviä. Alkuperäisväestöä ei ole kuultu tarpeeksi hankkeissa, joissa luonnonvaroja riistetään heille perinteisesti kuuluvilta alueilta.

Alkuperäiskansojen tilanne huononee koko ajan, vaikka he saavat itsehallintoalueita ja muuta. Jos esimerkiksi paimentolaiskulttuuri on katoamassa, ihmisten täytyy saada muusta elantonsa. Pitää olla mahdollisuus tehdä sellaista työtä, josta saa palkkaa. Monissa kylissä, johon tundralta tai metsistä joudutaan muuttamaan tai ihmiset siirretään sinne, ei ole työtä kuin vain todella harvalle. Valtio elättää työttömät, mutta heidän itsekunnioituksensa katoaa, koska he eivät voi elättää itse itseään. Heidän elämänsä perusta katoaa, jolloin monet alkavat käyttää päihteitä. Se on kasvava ongelma. Valtioiden pitäisi luoda heille työpaikkoja, mutta niin ei tapahdu koska se pitäisi kustantaa verovaroin.

Se, kun yleinen etu menee yksilön tai kansanryhmän edun edelle koskee kaikkia. Se on globaalia. Loppujen lopuksi kyse on aina maasta ja kuka sen omistaa.

Olen kulkenut koko arktisen alueen ympäri. Kaikkialla siellä ollaan huolissaan tulevaisuudesta. Kokemukseni mukaan televisio on suuresti vaikuttanut siellä olevien alkuperäiskansojen käsitykseen heidän alueensa ulkopuolisesta maailmasta. He ammentavat televisiosta sen mikä ulkopuolisessa maailmassa on hyvää heidän mielestään.

Mieleeni on jäänyt, kun olin Kanadassa Baffininsaarella erään inuiitin luona. Maksoin hänelle asunnosta ja ruoasta. Hän käytti ne rahat matkustamalla Kanadan pääkaupunkiin Ottavaan. Hän oli siellä päivän, palasi takaisin ja oli hyvin pettynyt. Kanadassa alkuperäiskansoilla on itsehallintoalue, Nunavutin territorio. Heillä on jonkinlainen sananvalta siellä.

Markku Lehmuskallion näkemyksen mukaan myös ”suuri itä” on matkalla kohti tuhoaan. Kun hän meni Jamalin niemimaalle ensimmäisen kerran 30 vuotta sitten, ihmiset elivät siellä kuin Matthias Aleksander Castrénin aikana 1840-luvulla, jolloin hän teki kaksi matkaa Siperiaan. Kotaan oli tullut öljylamppu ja peltinen kamiina, muuten kaikki oli samanlaista kuin Castrénin aikana. Vuosien saatossa tuli muun muassa moottorikelkka, joka muutti ihmisten peruskäsityksen omasta elämästään, sillä moottorikelkka vaatii rahaa, ja tarvitseehan se ensin ostaa.

Siperiassa ovat suuret maakaasukentät, joista tulee maakaasua Eurooppaan. Alueen alkuperäiskansojen elintila pienenee koko ajan. Tuhon siemen kylvettiin silloin, kun sieltä löydettiin maakaasua.

Alkuperäiskansojen kieli voi katketa kuin veitsellä leikaten. Vanhemmat eivät enää opeta lapsilleen omaa kieltään.

Esimerkiksi Anastasia Lapsuin poika ja pojan vaimo puhuvat nenetsiä, mutta heidän lapsensa eivät puhu sitä. He asuvat kaupungissa, jossa nenetsejä on vähän ja kaikki kommunikointi tapahtuu venäjäksi. Maailma köyhtyy, jos kansat ja kielet katoavat. Se rikastuu kun se on mahdollisimman moninainen.

Tulevaisuudessa näkyy valoa

Vaikka alkuperäiskansat joutuvat elämässään koville eikä heidän tulevaisuutensa näytä ruusuiselta, heissä on Markku Lehmuskallion mukaan vahvaa elinvoimaa.

He ovat pystyneet sopeutumaan, vaikkapa luovan voimansa avulla. Tämä elokuva tuo esille heidän ahdinkoaan, mutta myös positiivisuutta. Mutta jokainen katsoja kokee elokuvan omalla tavallaan.

Usein puhutaan kehittymättömistä kulttuureista. Markku Lehmuskallion mukaan sellaisia ei ole olemassakaan, vaan jokainen kulttuuri luo parhaan mahdollisen tavan tulla toimeen. Esimerkiksi arktisilla alueilla olevat ihmiset ovat alueilla, jossa elämää juuri ja juuri tapahtuu, mutta he ovat kehittäneet tapoja, joilla he ovat pärjänneet vuosituhansia. Ja pärjäävät yhä. Se ei ole mikään kehittymätön kulttuuri. Se on huippukulttuuri omalla alueellaan. Jos me joutuisimme sinne, olisimme pian pulassa.

Naiset ovat kouluttaneet itseään. Miehet käyttävät yhä vanhoja menetelmiä, esi-isiltä perittyjä elämäntapoja. Kun olen ollut heidän parissaan ja kysynyt saako kuvata jotakin. He vastaavat minulle, että mene kysymään siltä-ja-siltä vanhalta naiselta, hän sanoo saatko kuvata. Naisissa on elinvoima joka miehiltä puuttuu. Naiset ylläpitävät elämää. Vanhoja naisia kuunnellaan ja kunnioitetaan. Sen on kokenut voimakkaasti.

Ja kuten tämän elokuvan epilogissa, uusissa ihmisissä, uudessa sukupolvessa on toivo.

Anerca – elämän hengitys palkittiin Vision du Reel -festivaalilla 2020 Jury Prize Région du Nylon – Most innovative feature film -palkinnolla. Se on levinnyt monille muillekin ulkomaisille elokuvafestivaaleille.

Odotan mielenkiinnolla vastaanottoa Suomessa.

Yksi tunnetuimmista elokuvantekijöistä

Markku Lehmuskallio on yksi tunnetuimmista suomalaisista dokumenttielokuvantekijöistä, joka on saanut tunnustusta myös ulkomailla.

Hän on kuvannut monissa elokuvissaan Siperian, Pohjois-Kanadan sekä Skandinavian alkuperäiskansojen perinteitä ja elämää. Hänen tuotantonsa kattaa yhteensä 18 pitkää elokuvaa ja lyhytelokuvia. Lehmuskallio on ohjannut myös fiktioita, kuten ensimmäisen nenetsikielisen fiktioelokuvan Seitsemän laulua tundralta (2000). Anastasia Lapsuin kanssa hän on tehnyt 11 elokuvaa.

Anastasia Lapsui on ollut avain kaikkiin alkuperäiskulttuureihin, hänhän kuuluu heihin. Hänen ansiostaan olen saanut heidän luottamuksensa.

Olen saanut etenkin Venäjällä, jossa olen eniten ollut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, olevat alkuperäiskulttuurit maailman tietoisuuteen. Kun olen saanut tehdä töitä heidän kanssaan, monissa on tapahtunut herätys. He ovat nousseet ahdingosta ja alakulosta oman arvonsa tunteviksi ja ovat lähteneet rakentamaan uutta elämää. Kun joku on muuttanut heidän elämänsä, se on suuri saavutus.

Kun elokuviani on nyt digitalisoitu ja olen nähnyt niitä pitkästä aikaa, olen huomannut niissä uusia elementtejä ja millaisia ne todella ovat. Tämän elokuvankin näen omakohtaisesti vasta kymmenen vuoden kuluttua – jos elää.

Lue myös