Arktisen alkuperäiskansoista

Markku Lehmuskallio (s.1938) on puolivuosisataisella elokuvaurallaan tehnyt useita dokumentteja ja elokuvia arktisen alkuperäiskansoista. Kansantieteellisesti arvokkaat elokuvat eivät kerronnallisesti ole olleet aina niitä helpoimpia, mutta vankka dokumentaarinen ote on tuottanut puhuttelevia tarinoita.

AnercaViimeisimmän elokuvansa, Anerca – elämän hengitys, Lehmuskallio on tehnyt yhdessä elokuviaan kuvanneen poikansa Johannes Lehmuskallion kanssa. Veteraaniohjaajan omin sanoin Anerca on enemmän Johanneksen kuin hänen näkemyksensä mukaan tehty elokuva.

Anerca – elämän hengitys kertoo arktisen alueen alkuperäiskansoista, jotka elävät ja asuvat usean valtion alueella. Heille rajat ovat keinotekoisia. Heidän alueilleen tunkenut sivistys ja valtiollinen järjestys on tehnyt tehtävänsä ja moni alkuperäiskansa on ajautunut pois entisten elinkeinojensa ja asuinsijojensa ääreltä. Kulttuuri ja tavat eivät ole kuitenkaan kokonaan kadonneet, sillä ne säilyvät ihmisissä niin kauan kuin on ihmisiä, jotka kulttuuria ylläpitävät.

AnercaElokuva on tärkeän asian äärellä. Alkuperäiskansat ovat kaikkialla maailmassa hyvinvoivia Pohjoismaita myöten kokeneet kovia "sivistyksen" levittäessä kulttuurimonologiaan ja rakentaessaan ympärilleen autiomaata. Valitettavasti teema ei Anercassa yllä juuri saatesanoja pidemmälle.

Anerca on eräänlainen luettelointi arktisen alkuperäiskansoista. Kertojaääni aloittaa kunkin kansan kohdalla siitä, milloin alkuperäiskansa on "löydetty" ja heitä on alettu "sivistää". Alkuperäiskansojen tarinat eivät ole erityisen jäsenneltyjä. Osan kohdalla syy–seuraus-suhteita tuodaan esiin, mutta osan kohdalla sivistyksen ja valtiollisen järjestäytymisen seuraukset jäävät epämääräisiksi fokuksen jäädessä yksilöllisiin tuokiokuviin tai henkilötarinoihin. Jäsentymättömyys ja hajanaisuus tekevät elokuvallisen kokonaisuuden hahmottamisesta vaikeaa.

AnercaAnerca on myös esteettisesti moninainen, sillä elokuva on valtaosin koostettu Lehmuskallion aiempien elokuvien materiaaleista sekä arkistomateriaaleista. Uutta, tätä elokuvaa varten kuvattua, materiaalia on ohjaajan mukaan parisenkymmentä prosenttia. Laaja materiaalikirjo näkyy kuvan laadun huomattavana vaihteluna. Eri aikakausien filmimateriaalien laadullinen vaihtelu on luonnollista eikä ole varsinaisesti elokuvassa ongelma, mutta eri materiaalit on leikattu yhteen kerronnallisesti rinnasteisesti, mikä tahollaan korostaa kerronnan sirpaleisuutta saaden kokonaisuuden vaikuttamaan hajanaiselta.

Toisaalta vanha kuvamateriaali varsinkin arkistojen kätköistä on elokuvan kiinnostavinta antia, sillä ne toimivat ikkunoina maailmaan, jota ei enää ole. Mukana on muassa Sakari Pälsin 1910-luvulla kuvaamia filmejä.

AnercaAnercassa nousee esiin monia tärkeitä huomioita siitä, mitä esimerkiksi kulttuurinen identiteetti on ja miten se aikojen saatossa muovautuu ja sopeutuu. Sopeutuminen on selviytymistä myös kulttuurissa. Mikä on sitten kulttuurin sisältä lähtevää omaehtoista sopeutumista ja mikä ulkopuolelta saneltua edustaa kysymyksenasettelua, johon elokuva olisi voinut antaa selkeämpiä vastauksia. Lopputuloksessa ne ovat turhan kätkettyjä materiaalikirjon sokkeloihin, joita ei tarinankerronnallisesti ole saatu kerittyä riittävissä määrin auki.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä