Ponyo rantakalliolla valkokangas

Hans Christian Andersenin Pienessä merenneidossa merenneito ihastuu ihmisprinssiin. Se on synkeä satu vailla onnellista loppua. Vuonna 1989 tehty samanniminen Disney-piirretty aiheesta on tietysti paljon kepeämpi ja iloisempi. Andersenin sadusta innoitusta saanut Hayao Miyazaki on tehnyt tarinasta nyt oman näkemyksensä, joka ylittää Disneyn version leikiten. Ponyo rantakalliolla on lempeä ja lapsenmielinen elokuva, mikä ei tarkoita etteikö se sopisi hyvin vanhemmillekin. Se sopii kaikille, mikä ei tarkoita tässä tapauksessa tylsää ja hampaatonta.

Miyazaki on nykyään tuttu nimi Suomessakin. Cinema Mondo on ansiokkaasti tuonut maahan muutaman kerran jo eläkkeellekin ryhtyneen animaatiogurun vanhoja ja uusia elokuvia. Miyazakin teokset ovat visuaalisesti upeita ja sisällöltään keskivertoa paljon moniulotteisempia ja mielikuvituksellisempia. Lännessä lähin vertailukohde lienee Pixarin elokuvat, vaikka yhdistävänä tekijänä on tällöin lähinnä korkea taso.

Yksi iso ero on esimerkiksi tarinoiden rakenteessa ja tiiviydessä, mikä on isommassa mittakaavassa erona yleensäkin japanilaisten ja Hollywood-elokuvien välillä. Pixarin huippuunsa hiotut tarinat noudattavat klassista tarinakaavaa kolmine näytöksineen ja juonenkäänteineen. Mutta esimerkiksi Ponyossa on paljon elementtejä, joita ei selitetä ollenkaan tai jotka jäävät taustalle, ja tarinakin etenee hieman miten sattuu.

Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä tarina poukkoilee viisivuotiaiden mielenliikkeiden tapaan. Pääosassa kun on pieni kultakala Ponyo, joka ihastuu viisivuotiaaseen Sosuko-poikaan ja haluaa muuttua ihmiseksi. Ponyon isä ei kuitenkaan pidä asiasta, etenkin kun Ponyo vahingossa laukaisee tapahtumaketjun, mikä uhkaa tuhota koko maailman. Sen saa estettyä, mikäli Sosuko osoittaa tosirakkautta Ponyota kohtaan.

Edellä on kuvailtu Ponyon tarinaa hieman, mutta elokuva on paljon muutakin. Ponyo ja Sosuko eivät itse ole edes tietoisia heitä ympäröivistä tapahtumista, maailmaa valtaavista kambrikauden kaloista tai merenjumalattarista. Ne jäävät taustalle, sillä näkökulma on pikkulasten. Siinä keskitytään lähinnä ystävyyteen ja äidinrakkauteen. Ja mereen. Maailmassa voi tapahtua mitä vain, mutta leikit ja äidin etsiminen riittävät Ponyolle ja Sosukolle. Miyazakille rakas luonnon kunnioituskin on mukana, mutta taustalla.

Ponyo rantakalliolla eroaa yksinkertaisuuden lisäksi sitä edeltäneistä Miyazakin ja Studio Ghiblin elokuvista siinä, että tietokoneita ei ole käytettyä apuna ollenkaan. Itse asiassa Ghiblin koko tietokoneosasto lakkautettiin ennen tuotannon aloittamista. Tämän huomaa. Miyazaki on itse piirtänyt kymmeniätuhansia piirroksia elokuvaa varten ja keskittynyt erityisesti mereen. Siinä missä esimerkiksi Henkien kätkemässä (2001) on huimia tietokoneavusteisia kamera-ajoja, Ponyossa on yksinkertaisia taustoja, joiden päälle on piirretty hahmot ja muut liikkuvat elementit.

Mutta visuaalisesti Ponyo on luultavasti Miyazakin vaikuttavin elokuva. Tarina ja tapahtumat ovat yksinkertaisia, mutta julmetun väkevästi ilmaistuja. Kohtaukset, joissa meri raivoaa valtoimenaan, ovat paikoitellen puhtaan surrealistisia – ja vaikuttavampia kuin yksikään näkemäni 3d-animaatio. Miyazakin mielikuvituskin on ollut valloillaan, sillä etenkin merenalaiset kohtaukset ovat täynnä yksityiskohtia ja elämää.

Suomessa elokuvasta levitetään sekä dubattua että alkuperäistä versiota. Dialogia elokuvassa ei ole ylenmäärin ja Pekka Lehtosaaren ohjaama dubbaus on jälleen kerran onnistunutta jälkeä, joten kumpaakin versiota voi suositella. Ponyon aallot kannattaa kuitenkin kokea teatterissa, jos mahdollista.