Lopun pohjustusta

Kuinka paljon esitietoja elokuva voi katsojaltaan vaatia? Yleissivistystä ja älyä nyt voisi enemmänkin olettaa katsojalla olevan, mutta entä jos kyse on muista fiktioista? Televisiosarjojen tekijät ovat jo jonkin aikaa surutta luottaneet siihen, että viittaukset vuosienkin takaisiin jaksoihin ymmärretään. Kuinka paljon sitten elokuvien jatko-osissa voidaan luottaa siihen, että edellisissä osissa paljastettua ja narratiivin ymmärtämisen kannalta oleellista tietoa ei tarvitse enää uudestaan tuoda esille?

Tyttö joka leikki tulellaTapauskohtaista tietysti, mutta nykyään ei ole kovinkaan vaativaa haalia käsiinsä valtavirtaelokuvia, joten valveutuneisuutta sopii odottaa katsojaltakin. Tyttö joka leikki tulella -elokuvaa ei kannatakaan katsoa, jos sen edeltäjä Miehet jotka vihaavat naisia (2008) ei ole tuttu. Ruotsalaisen Stieg Larssonin dekkaritrilogian keskimmäiseen osaan perustuva elokuva ei esittele päähenkilöitä uudestaan. Tarinassakin viitataan sen verran ensimmäiseen osaan, että ilman sen näkemistä voi katselukokemus jäädä torsoksi. Samaten elokuva loppuu kuin seinään – ja jatkuu tammikuussa ensi-iltaan tulevassa päätösosassa Pilvilinna joka romahti.

Tyttö joka leikki tulella ei siis ole itsenäinen teos eikä sitä sellaisena voi arvioida, mutta yksinkin toimivan ykkösosan tapaan se on tutustumisen arvoinen jännityselokuva. Yhtä vahvaa pinnan alla kytevää teemaa ei tässä ole edellisosan väkivallan käsittelyn tapaan, vaikka tarina lähteekin liikkeelle ihmissalakuljetuksesta ja seksikaupasta. Yhteiskunnan voimasuhteiden kritisointi ja kulissien takainen mädännäisyys on silti läsnä. Paikoittaisuudesta raakuudesta huolimatta väkivallalla ei mässäillä, mihin moni rapakon tapainen jännityselokuva helposti sortuu.

Tyttö joka leikki tulellaElokuva keskittyy toiseen päähenkilöistä, hakkeri Lisbeth Salanderiin, joka Noomi Rapacen näyttelemänä on yksinään hyvä syy tutustua näihin elokuviin. Rapace näyttelee vähäeleisesti Salanderin vahvaa, väkivaltaista ja etäistä hahmoa ja jättää kakkososassa toimittaja Mikael Blomkvistin (Michael Nyqkvist) hahmon varjoonsa vielä selkeämmin kuin edeltäjässään.

Miehien jotka vihaavat naisia sarjamurhien paljastamisesta on kulunut vuosi. Ulkomaille lähtenyt Salander palaa Ruotsiin menneisyytensä takia, ja samasta syystä hänet lavastetaan syylliseksi raakaan kolmoismurhaan. Viattomuuteen uskova Blomkvist auttaa parhaansa mukaan, kun tapahtumien kytkökset Salanderin menneeseen elämään paljastuvat pikkuhiljaa.

Tyttö joka leikki tulellaOhjaaja on vaihtunut sitten edellisosan Niels Arden Oplevista Daniel Alfredsoniin, mutta tyylillisesti eroa ei mullistavasti ole. Visuaalisesti Tyttö joka leikkii tulella painii isojen poikien sarjassa, eikä se kalpene Hollywoodin tarjonnan rinnalla. Elokuva on myös onnistuneesti rytmitetty etenkin päähahmojen kohtausten osalta, sillä Blomkvist ja Salander ovat lähes koko ajan toisistaan erossa. Siitä huolimatta eriluonteiset hahmot tukevat toisiaan ja juonenkuljetusta juuri sopivilla hetkillä. Tyhjäkäyntiä on vähemmän, mikä tietysti on keskiosan etu, kun koko ajan voi paahtaa täysillä huolehtimatta pohjustuksista ja lopuista.

Kuten jo sanottiin, elokuva loppuu kuin seinään ja tarinan päätös tullee vasta seuraavan osan myötä. Sen takia pisteytyskin on lähinnä viitteellinen, sillä rakenteellisesti – vaikkakaan ei laadullisesti – tämä on selkeä väliosa ja pohjustus kolmasosaa varten, eikä olisi reilua käsitellä sitä yksin. Taso ei ole notkahtanut, mutta kyseessä on vain osa isommasta tarinasta.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 8 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com