Oppipoika valkokangas

Ulrika Bengtsin ensimmäinen pitkäelokuva Iris (2011) kuvasi 1900-luvun vaihteen saaristolaiselämää kaupunkilaistytön näkökulmasta. Ensimmäisellä suomenruotsalaisella lastenelokuvalla oli hetkensä, mutta se ei ollut vielä täydellinen näyte ohjaajan kyvyistä. Bengtsin uusin, Oppipoika, sijoittuu myös Ahvenanmaan saaristoon, mutta paljon muuta yhteistä sillä ei esikoiselokuvan kanssa ole. Tiivistunnelmaisessa tarinassa on vankka ja hallittu ote. Vaikka elokuvalliset elementit olivatkin jo Iriksen kohdalla havaittavissa, on Oppipojassa myös tarinankerronta viety uudelle tasolle.

Lastenkodinkasvatti Karl (Erik Lönngren) saapuu pienelle kaukana merellä sijaitsevalle saarelle majakanvartijan oppipojaksi. Tyrannimaisella otteella perhettään hallitseva majakanvartija Hasselbond (Niklas Groundstroem) ei aluksi hyväksy poikaa työtoverikseen, mutta ahkera tulokas ansaitsee pian paikkansa majakkasaaren perheyhteisössä.

Vanhimman pojan menetys on jättänyt jälkensä perheeseen ja Karlin saapuminen sekoittaa perheen dynamiikkaa kohtalokkaalla tavalla. Lastenkodin jälkeen saaren säännöt ja avaruus tuovat Karlille turvallisuuden tunteen, joka houkuttaa sulkemaan silmät ympärillä vellovalta hermostuneelta ilmapiiriltä. Mitä syvemmälle unelmiinsa perheidyllistä hän vaipuu, sitä suurempia moraalisia myönnytyksiä hän joutuu tekemään.

Visuaalisesti komea Oppipoika kerää tunnelmansa Lågskärin majakkasaaren jylhistä maisemista. Niukka ja riisuttu tyyli istuu hyvin karuihin puitteisiin ja jäljelle jää vain olennainen. Aavemaisesti taustalla kohoava majakka rinnastuu elokuvan aikana vartijansa piirteisiin. Alati läsnä se vartioi saaren asukkaita, eikä sen valvovan silmän alta pääse pakoon. Toisin kuin muut perheen jäsenet, ei Karl kuitenkaan näe avaraa saarta vankilana, vaan hänelle se symboloi turvallisuutta ja mahdollisuutta uuteen alkuun. Valvovan valonhan tulisi suojella hädässä olevia pimeydeltä.

Jos Iriksen ongelmakohdiksi muodostuivat tarinan rönsyilevyys ja tyylilajista toiseen hyppiminen, niin Oppipojassa tätä ongelmaa ei ole. Se tietää vahvuutensa ja keskittyy olennaiseen. Bengts on jo esikoisellaan osoittanut pystyvänsä saamaan nuorista lapsinäyttelijöistä irti luontevia roolisuorituksia ja sen hän toistaa myös uusimman elokuvansa kohdalla. Tärkeään osaan nousee myös Peter Hägerstrandin musiikki, joka muistuttaa katsojaa pinnan alla piilevistä karikoista tarinan suvantokohtien aikana.

Oppipoika ei pelaa varman päälle, vaan sen tekijät ovat ottaneet selviä riskejä. Tarinasta ei löydy löysiä kohtia, vaan elokuva kiristyy spiraalimaisesti kohtalokasta loppuaan kohti kuin majakan portaikko. Oppipoika on kypsä ja harkittu kokonaisuus ja se varmistaa jalansijan ohjaajalleen suomalaisella tekijäkartastolla. Elokuvateollisuuden luottamuksen osoituksesta käykin elokuvan valinta Suomen ehdokkaaksi vuoden 2014 Oscar-kisaan.