Moneyball valkokangas

Urheilupiireissä jauhetaan usein mantraa valhe, emävalhe, tilasto. Baseball-joukkue Oakland Athleticsin managerille Billy Beanelle (Brad Pitt) ja hänen apupojalleen Peter Brandille (Jonah Hill) muiden hylkäämät nippeliluvut ja niiden edustamat alipalkatut pelaajat ovat ohituskaista menestykseen.

Kuten ohjaaja Bennett Millerin kiitellyssä esikoisohjauksessa Capotessa, on myös Moneyballissa kyse pinnan alle pääsemisestä. Niin pelaajia numeroiden kautta käsittelevä Beane kuin murhaajien psykologiasta kiinnostunut Truman Capote haluavat löytää jotain, mihin muut eivät ole päässeet käsiksi.

Työntekijöiden henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia arvioidaan monilla tavoin jo paljon ennen kuin he ovat tehneet yhtä ainoaa työsuoritusta. Tämä pätee niin baseballissa, jääkiekossa kuin yritysmaailmassa. Silti tulevaisuuden tähdistä kehittyy aika ajoin vain entisiä lupauksia. Tunnepohjaisen intuition ja tilastojen välisen ristiriita on tarinan keskeinen, kiehtova kiistakapula.

Numerouskovaisuus on tavallaan loogista jatkumoa managerien pelaajasuhteeseen. Jos heittokäsi reistaa, löytää entinen huippusyöttäjä itsensä pikavauhdilla seuraavasta joukkueesta. Tunteilua mukana on korkeintaan show’n vuoksi.

Jos niin ikään Aaron Sorkinin kynäilemässä The Social Networkissa muutoksen tuulen vahvuutta ei ymmärretty, Moneyballissa sitä ei haluta myöntää. Uusia yrittäjiä arvostetaan vain puheissa. Heidät halutaan lytätä, sillä uudet keinot menestyä tarkoittavat lajikulttuurin totaalista muuntautumista ja eritoten pitkään eläneissä lajeissa haikaillaan vähän väliä kultaisten vuosien perään.

Tilastotiedemäinen lähestymistapa isojen miesten peliin ei tylsistytä. Sorkin teki yhdessä David Fincherin kanssa koodauksesta jännitysnäytelmän The Social Networkissa, ja tällä kertaa hänellä on partnerinaan Steven Zaillian. Dialogi ei ole samanlaista sarjatulitykitystä kuin Sorkinin aiemmissa töissä. Tarinan vahvuus kumpuaa sen ihmisläheisyydestä.

Vaikka antaisi pelaajalle kenkää silmänräpäyksessä ja palkkaisi uuden ukon tilalle pelkästään numeroita katsomalla, rakkaus peliin ei katoa minnekään. Jokainen joskus jotain lajia intohimoisesti seurannut tietää, kuinka kivuliasta on kohdata oman suosikkijoukkueensa tappio. Vaikka Beane pyrkii lähestymään lajiaan kliinisesti, puhuttelevat hänen tuntonsa lajin kuin lajin rakastajaa.

Klassiseen urheiluelokuvaperinteeseen nojaten Moneyballissa baseball-kauteen valmistautuminen on kihelmöivämpää kuin itse pelien seuraaminen. Ottelut ovat tosin keskimääräistä paremmin toteutettuja. Jännitystä luodaan vahvalla äänimiksauksella sekä ennen muuta pysymällä poissa stadionilta. Beane ei itse tapita pelejä, joten monesti myös katsojan näkökulma tapahtumiin on rajattu ja näin ahdistavampi.

Reilun kahden tunnin pituutensa pääosin särmästi käyttävä kerronta töksyy ainoastaan alkukauden kuvauksen aikana, jolloin rakentuu turhan selkeä kuva kliseisestä urheilukertomuksesta. Vaikka Moneyballin tapahtumat perustuvat 2000-luvun baseball-historiaan, eivät moneen kertaan nähdyt pulmat ratkaisuineen tarjoa mitään uutta.

Kohtuullisen kuivista lähtökohdista ponnistava Millerin ohjaus ei lukuisista tilastorivien täyttämistä kuvistaan huolimatta jää numeroiden pyörittelyksi. Taulukkolaskennan hyväksikäyttöön perustava joukkueen kasaus esitetään nopeasti ja yksityiskohtia säästellen. Teorian ydin ei huku nippeleihin, vaan se on ainoastaan pohja lahjakkuuden dynamiikan ja urheiluihmisten sydämen viihdyttävän innostavaan tutkimiseen.