Kullattu tragedia

Amerikkalaisten urheiluelokuvien perinne on pitkä ja riittoisa. Yksilön tai pienen ryhmän kautta kerrotut teokset löytävät konventionsa syvältä lajityypin rakenteista. Ne ovat tarinoita altavastaajista, unelmoitsijoista ja taistelijoista. Hollywoodia tyypillisimmillään.

FoxcatcherFoxcatcher kääntää näkökulmansa toisinpäin. Yksilövoittoisen menestystarinan sijaan se luo tragediaksi mukautuvan synkkäsävyisen draaman, joka riistää urheiluelokuvilta niille tyypillisen voitonhurmeisen eskapismin. Tällä tavalla teos taistelee nihilistisellä otteella lajityypin perinteitä vastaan.

Bennett Millerin ohjaama sekä E. Max Fryen ja Dan Futtermanin käsikirjoittama elokuva pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Mark Schultz (Channing Tatum) on painija ja kultamitalisti, joka on saavutuksistaan huolimatta joutunut jatkuvasti elämään veljensä Davidin (Mark Ruffalo) varjossa. Eräänä päivänä rikkaan sukudynastian jälkeläinen John du Pont (Steve Carell) ottaa Markiin yhteyttä. Hän on kiinnostunut kasaamaan painijoukkueen miehen johdolla. Päämääränä on kultamitali tulevissa Soulin kesäolympialaisissa. Aluksi unelmalta kuulostava mahdollisuus muuttuu kuitenkin pian painajaiseksi.

FoxcatcherFoxcatcherin pintakuvioksi rakentuu vääristynyt mentorisuhde. Urheiludraamoissa mentorin hahmo on tyypillisesti oikeamielinen mutta järeä kehäkettu, joka auttaa päähenkilöä saavuttamaan korkeat tavoitteensa. John du Pont puolestaan ostaa oman asemansa Shultzin valmentajana, vaikka miehellä ei ole hajuakaan painimisesta.

Pont tituleeraa itseään useilla nimillä: patriootti, filantrooppi, hopeakotka ja isämäinen opastaja. Kyseessä on rikkinäinen ihminen, joka hakee epätoivoisesti arvostusta, asemaa ja ystävyyssuhteita. Näihin oikopolkuna hänellä toimii muhkea pankkitili. Äitinsä (Vanessa Redgrave) vähättelemä miljonääri rakentaa harhaisia haaveita, jotka rikkouduttuaan johtavat myös traagisiin lopputuloksiin.

Nuoren painijan, joka pyrkii epätoivoisesti nousemaan esille veljensä varjosta, kouliminen antaa eksentriselle varakkaalle mahdollisuuden itsensä todistamiseen. Miehet kokevatkin hetken toveruutta, joka kuitenkin lopulta ohjautuu kohti suurempaa syöksykierrettä.

FoxcatcherElokuvan hahmot eivät ole pintatasolla mitenkään erityislaatuisia. Urheilumaailman hiomattoman timantin ja harhaisen miljonäärin henkilöitymät ovat totuttuja, jopa turhankin turvallisia rakennelmia draamaelokuvassa. Millerin ohjauksen ansiot lepäävätkin toisaalla. Urheiluelokuvien homehtunutta näkökulmaa tuulettamalla ohjaaja iskee piikkinsä yhdysvaltalaisen patriotismin sydämeen. Urheilun ja isänmaalisuuden suhde on aina ollut läheinen. Lajityypin elokuvissa hurmoshenkisesti voittoa tavoittelevat päähenkilöt ovatkin lähtökohtaisesti amerikkalaisen suoraselkäisyyden puhtoisia edustajia.

Foxcatcherin konteksti on tässä suhteessa mielenkiintoinen. Tapahtumat sijoittuvat kylmän sodan jälkimainingeille 1980-luvun loppupuolelle. Olympia-kullan voittaminen on maailmanpoliittisen tilanteen takia tärkeää rinnan rummutusta. Tämä on asia, jonka Pont elokuvan alkupuolella nostaa esille. Olympialaisvoitto on voitto myös Amerikalle.

FoxcatcherPontin hahmon patrioottinen sielunmaisema on aikakauden Amerikan ruumiillistuma. Miller nitoo hienovaraisesti yhteen houreisen miljonäärin ja isänmaan välisiä suhteita. Pont hamstraa aseita aggressiivisella vimmalla, hän nimittää itseään hopeakotkaksi ja monissa kuvissa hänen takanaan on myös kookas yhdysvaltainlippu. U-S-A -hurrauksen soidessa viimeisessä kohtauksessa taustalla asettuvat nationalistiset aspektit hyvin ironiseen ja jopa surulliseen perspektiiviin.

Elokuvan sisälle istutettu röyhkeän kriittinen sävy tuo hahmokerrontaan huomattavasti eloa. Samalla se saa myös Foxcatcherin erottumaan edukseen yleensä niin kovin myötämielisistä Oscar-tärpeistä. Millerin taidokas ohjaus tukee kokonaisuutta hienovaraisella, lähes äänettömällä kerronnalla. Elokuvan yllä lepää epämiellyttävä ja ahdistava tunnelma, jossa hiljalleen eskaloituvat tapahtumat kulkevat kohti vääjäämätöntä. Dramaattiset piikit ja suuret voitontuuletukset on nerokkaasti sivutettu tai sitten rakennettu harvinaisen irvikuvamaiseen muotoon.

FoxcatcherMediassa elokuva on kerännyt huomiota lähinnä kolmen näyttelijän, ja varsinkin koomikkona paremmin tunnetun Steve Carellin, takia. Kolmikko on kehunsa ansainnut ja Carell osoittaa kyntensä myös vähäeleisenä draamanäyttelijänä. Roolityöt eivät kuitenkaan ole itseisarvoisia, vaan ne mukautuvat osaksi tasokasta kokonaisuutta. Tämäkin on ansio sinällään, sillä tosipohjaisten hahmojen ympärille tehdyt draamat yleensä tuppaavat olemaan lähinnä näyttelijöiden elokuvia, joissa sisältö tukee esiintyjän yksilösuoritusta. Onneksi Foxcatcher on osa-alueiltaan enemmän tiimipelaaja.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,8 / 6 henkilöä


Powered by Preview Networks