Painimolskin pimeä puoli

Bennett Miller on aiemmin ohjannut erinomaisen henkilötutkielman eksentrisestä kirjailijasta Truman Capotesta (Capote, 2005) ja tiukan asiallisen baseballin maailmaan sijoittuvan elokuvan Moneyball (2011). Capotea esitti yhdessä loistavan uransa parhaista rooleissa nyt jo edesmennyt Philip Seymour Hoffman, jonka kanssa työskennellessään Miller sai varmasti rutkasti arvokasta kokemusta henkilöohjauksesta. Moneyball riisui urheiludraamasta tunteisiin vetoavan sentimentaalisuuden ja redusoi baseballin tilastomatematiikaksi tuoden näin uuden, tuoreen ja onnistuneen näkökulman yleensä kovin pateettisiin ja ennalta arvattaviin urheiluelokuviin.

FoxcatcherMillerin uusin elokuva Foxcatcher sijoittuu jälleen huippu-urheilun maailmaan, tällä kertaa painimolskille. Se kertoo todellisiin tapahtumiin pohjaavan tarinan Mark Schultzista, vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisten vapaapainin kultamitalin voittajasta 82:den kilon sarjassa, tämän isoveljestä David "Dave" Schultzista – niin ikään kultaa Los Angelesissa, 74:n kilon sarjassa – sekä näiden käyttämän yksityisen harjoittelukeskuksen Foxcatcherin omistajasta John Eleuthère du Pontista.

Markin rooli on kuin luotu yksitotiselle jässikälle Channing Tatumille, parrakas Mark Ruffalo esittää pikkuveljeään valmentavaa painilegenda Dave Schulzia rutiinilla ja omalla hienovaraisella charmillaan, ja erikoista miljonääri-painivalmentaja John du Pontia on valittu näyttelemään yllätysnimi Steve Carrell.

Mark on jäänyt ikään kuin tyhjän päälle voitettuaan kultaa kotikisoissa, eikä pääse kiinni normaaliin arkeen, vaan mittaa katuja ja katselee välillä mitaliaan kuin pohtien onko se kaiken nähdyn vaivan arvoinen, kun menestys ei seuraakaan arkielämään. Vuotta vanhemmalla isoveljellä Davella, jota Mark kadehtii, sen sijaan tuntuu homma olevan kasassa. Hän valmentaa painijoita ja viettää perhe-elämää yrittäen auttaa veljeään löytämään suunnan elämälleen ja kadoksissa olevan kipinän treenata Soulin vuoden 1988 kesäolympialaisiin.

FoxcatcherKäänne Markin elämään tulee rikkaan ja omalaatuisen John du Pontin hahmossa tämän tarjotessa Markille ilmaista harjoittelumahdollisuutta tiluksillaan Pennsylvaniassa sijaitsevassa ylellisessä Foxcatcher-keskuksessa. Du Pontin motiiveista ei ota selvää, mutta tarjous kuulostaa enemmän kuin hyvältä. Du Pont onnistuu antamaan Markille tämän kaipaamaa itsetuntoa roppakaupalla, mutta vetää maton tämän alta niin halutessaan.

Aluksi kaikki näyttää enemmän kuin hyvältä, ja Mark ja muut painijat harjoittelevat kovalla sykkeellä ja hyvällä motivaatiolla kauniilla farmilla. Jossain vaiheessa kuvaan astuu kuitenkin isännän harjoittama kokaiinin nuuskauksen pahe, eikä aikaakaan kun vapaa-ajan vietteestä tulee pääasiallinen päivätyö ja harjoittelu alkaa kärsiä. Mark alkaa myös huomata olevansa kuin kanarialintu kultaisessa häkissä John du Pontin käyttäessä häntä ja muita painijoita oman egonsa pönkittämiseen. John du Pont haluaa olla ihan oikea valmentaja ja patriootti, joka tekee kaiken pyyteettä Amerikan puolesta. Du Pontilla on yhtä huono itsetunto kuin Markilla, hänkin on huomiota vailla ja kaipaa tunnustusta.

FoxcatcherKun hommasta ei oikein tahdo tulla valmista ja ryhmäkuri rakoilee, päättää du Pont palkata valmentajaksi todellisen ammattilaisen, nimittäin Markin veljen Daven. Dave saakin hommaan rotia, mutta Mark kokee jäävänsä jälleen kerran isoveljensä varjoon ja alkaa oireilla henkisesti ja laiminlyö harjoittelun. Veljesten ja näiden isännän välillä käydään raastavaa henkistä kamppailua, joka ei välttämättä manifestoidu sanoiksi, miehisessä maailmassa kun ollaan. Järkeä ja tunteita ei käy sovittaminen yhteen, varsinkin kun rikas ja kaiken saamaan tottunut du Pont manipuloi ihmisiä ja käyttää näitä pelinappuloina.

Tunteiden, toiveiden, halujen ja frustraatioiden ristiaallokko on elokuvassa koko ajan tapahtumien pinnan alla kuin ukkosmyrsky, joka odottaa purkautumistaan. Elokuvassa ei suoraan viitata homoseksuaalisuuteen, mutta homoseksuaalisia tendenssejä ei liioin kiistetä. Hieman yksinkertaisen oloisen Markin ja tämän naruista vetelevän isännän, du Pontin suhde on kiusallista ja raastavaa katsottavaa, varsinkin kun du Pontin kasvonilmeistä ei voi lukea mitään.

Näyttelijöiden suvereenit suoritukset kertovat ohjaajan havaitsevan ja hallitsevan psykologisen draaman tekemisen pienet nyanssit ja taitavan myös kokeneiden näyttelijöiden henkilöohjauksen, kuten nähtiin jo Capoten kohdalla. Ei ihmekään, että Oscar-ehdokkuuksia ropisi pääosan esittäjille.

FoxcatcherEn voinut kuin hämmästellä Steve Carellin muodonmuutosta 40 v ja neitsyt -jokamiehestä Foxcatcherin John du Pontiksi, joka on paitsi ilmeetön kivikasvo, niin myös ilmiselvästi vakavasti häiriintynyt. Myös Channing Tatum on vakuuttava Markina, jonka kasvoilta kuvastuvaan tuskaan on helppo samaistua. Sinänsä du Pontin kasvuympäristö ja tausta tarjoavat oivat puitteet sekopäiselle käytökselle: mies on Amerikankin oloissa superrikkaan suvun vesa, joka vihaa äitiään, jota tuntuvat tässä maailmassa kiinnostavan enää rakkaat hevoset. John taas on oppinut vihaamaan hevosia, koska on joutunut kilvoittelemaan koko ikänsä äitinsä suosiosta hevosten kanssa. Silti John kohtelee tallinsa painijoita kuin valio-oriita konsanaan.

John on päättänyt ryhtyä painivalmentajaksi, ja harrastaa itsekin painia ikämiessarjassa. John on pikkupoika aikuisen miehen kehossa, joka hakee epätoivoisesti oman viiteryhmänsä ja äitinsä (Vanessa Redgrave) hyväksyntää. Menestyvien urheilijoiden avulla voi hankkia itselleen glooriaa, tämän tietää jokainen suomalainenkin voittajan kanssa poseerannut poliitikko ja helppoheikki. Silläkin lienee merkitystä, että John saa katsella läheltä hikisiä miesvartaloita tiukoissa trikoissa.

FoxcatcherFoxcatcherin visuaalinen ilme on maanläheinen ja sävyt luonnollisia, mikä tukee hienosti kerronnan vähäeleisyyttä. Hyvä elokuva on harvemmin yksiselitteinen, eikä Foxcatcher tee poikkeusta. Sen voi katsoa hyvin tehtynä henkilödraamana, yksilöiden kautta tulkittuna kuvana tapahtumista, joilla on vastineensa todellisuudessa. Elokuvassa on tasoja vaikka muille jakaa, ja sen voi nähdä myös kuvastavan tapaa, jolla eliitti perustelee sotansa rahvaalle, jonka osana on siittää lisää terveitä poikia kunnian kentille.

Foxcatcher työstää Millerin kahden edellisen elokuvan teemoja ja sitoo ne yhteen tässä hienossa elokuvassa, jolla Miller voitti Cannesin parhaan ohjaajan palkinnon 2014. Bennett Miller siirtyy viimeistään tällä elokuvalla ohjaajien raskaaseen sarjaan.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,8 / 6 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös