Laulu Marionille valkokangas

Parin viikon takainen Kvartetti (2012) saa rinnalleen toisen vanhusten musiikkiharrastuksista kertovan elokuvan. Laulu Marionille esittelee eläkeläisistä koostuvan harrastelijakuoron, joka etsii uusia tulkintoja hiphop- ja popkappaleisiin. Aiheeltaan se muistuttaa Suomenkin televisiossa esitettyä dokumenttia Young @ Heart (2007), jossa yhdysvaltalainen eläkeläiskuoro esitti omia tulkintojaan Ramonesin ja Coldplayn kappaleista. Virikkeellinen vanhuus ja yhteisöllisyyden tärkeys kulkevat kaikissa punaisena lankana, vaikka samalla käsitellään myös vaikeampia aiheita.

Vakavasti sairas Marion rakastaa kuoroharrastustaan, johon aviomies hänet vastentahtoisesti joka viikko kuljettaa. Arthurin mielestä eläkeläiskuoro nolaa itsensä oudoilla kappalevalinnoillaan, eikä hän siksi ymmärrä vaimonsa innostusta lainkaan. Tieto rajatusta yhteisestä ajasta kuitenkin pakottaa Arthurin kohtaamaan menetykseen liittyviä ajatuksia. Marion on jurolle miehelle ainut henkilö, joka ymmärtää häntä, ja tulevaisuuden kohtaaminen yksin on Arthurille pelottava ajatus. Jos Marion saisi Arthurin mukaan harrastukseensa, olisi miehellä tukiverkko odottamassa, kun lähdön hetki koittaa.

Vaikka Laulu Marionille on kaukana Michael Haneken Rakkauden (2012) tyylistä ja tunnelmasta, elokuvilla on tarinallisesti paljon samoja leikkauspintoja. Laulu Marionille kuvaa myös menetykseen valmistautumista ja siitä selviämistä. Elokuvana se on kuitenkin kevyt ja suhtautuu valoisalla asenteella elämän loppumiseen. Vaikka päähenkilöillä on rankkojakin aikoja, tunnelma ei muutu ahdistavaksi ja alla vaikuttaa koko ajan ajatus selviytymistarinan ennalta arvattavasta kaaresta. Myös vakavan sairauden tuoma väsymys ja mahdollisuus valmistua kuolemaan asettavat Marionin täysin erilaiseen asemaan kuin Rakkauden Annen.

Mitään erityisen uutta ja mullistavaa elokuvassa ei ole, mutta se on tehty keskittyen laadukkaisiin näyttelijätöihin ja yksinkertaisiin mutta toimiviin juonikuvioihin. Terence Stampin Arthur on elokuvan sydän ja harvasanaisessa roolityössä on löydetty yllättävän raakojakin tunnetiloja, jotka nousevat kontrastina muuten niin pehmeästä elokuvasta. Myös Vanessa Redgraven ja Christopher Ecclestonin hahmoissa on sielua, mikä tekee ennalta arvattavasta juonesta miellyttävän katselukokemuksen.

Laulu Marionille on hyvää tarkoittava elokuva sen kaikessa merkityksessä. Yhteisöllisyyden tärkeys korostuu elokuvan aikana useaan otteeseen ja kannustava tarina haluaa muistuttaa katsojiaan siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä korjata menneisyyden virheitä tai muuttua. Laulu Marionille on toki ympäripyöreitä latteuksia täynnä ja kyynisyys loistaa siitä poissaolollaan, mutta se pysyy pinnalla näyttelijöidensä avulla.