Kvartetti valkokangas

Liki 35 vuotta on kulunut Dustin Hoffmanin ensimmäisestä ohjausyrityksestä Isku selkään (1978), jonka Ulu Grosbard ohjasi aikanaan loppuun. Se oli hyvin eri maata nyt ensi-iltansa saavan Hoffmanin virallisen debyyttiohjauksen, Kvartetin, kanssa. Amerikkalaisesta ex-rikollisesta kertova elokuva saa rinnalleen eläkkeellä olevat brittiläiset oopperalaulajat. Salonkikelpoisen draaman teatterilevitys ei tule suomalaista teatteria seuraaville yllätyksenä, sillä Kvartetin suomalainen versio pyöri Helsingin kaupunginteatterissa vuosia täysille katsomoille. Uteliaita katsojia siis varmasti löytyy.

Kvartetti on Ronald Harwoodin suosikkinäytelmän filmatisointi, joka kertoo muusikoille tarkoitetun vanhainkodin asukkaista ja heidän valmistautumisestaan hyväntekeväisyysgaalaan. Tunteet käyvät kuumina, kun entiset tähdet valmistautuvat tulevaan esitykseen, jonka turvin vanhainkodin rahoitus pidetään kunnossa.

Kun taloon sitten saapuu suuri oopperadiiva Jean Horton (Maggie Smith), avautuu uusi mahdollisuus pelastaa eläkeläisyhteisö. Saman katon alla kun asuvat nyt kaikki legendaarisessa Rigolettossa esiintyneet jäsenet ja heidän mainosarvonsa olisi Beecham Housen gaalalle korvaamaton. Ongelmana on se, että Jean täytyy saada yhteistyöhön entisen aviomiehensä Reginald Pagetin (Tom Courtenay) kanssa, josta kitkerä ero on pitänyt hänet kaukana vuosikausia.

Kvartetti asettuu selvästi nousussa olevaan genreen, jossa käsitellään eläkeläisten elämää, heidän ongelmiaan ja positiivista suhtautumista vanhenemiseen. Käsitykset eläkeläisistä ovat muuttuneet vuosien saatossa ja ajatukset aktiivisesta eläkeiästä ja uudesta alusta kulkevat usein aihetta käsittelevien elokuvien punaisena lankana. The Best Exotic Marigold Hotelin (2012) tapaan Kvartetti tutkii eläkeläisten ryhmädynamiikkaa uudessa ympäristössä. Taiteilijayhteisön asukkaille perheeksi on muodostunut kollegojen joukko. Monet ovat antaneet elämänsä taiteelle ja siksi kestävimmät ihmissuhteet löytyvätkin entisten työkavereiden joukosta. Ajatus yhteisön menettämisestä tuntuu siksi erityisen vaikealta.

Alkuperäinen näytelmä on rakennettu ainoastaan kvartetin neljän hahmon varaan. Elokuvassa tästä on luovuttu, ja ratkaisu on tuonut musiikkia ja elämää jokaisen kuvan nurkkaan. Hoffmanin ohjaustyö on yllättävän liikkuvaa ja visuaalista. Laajojen puistoalueiden läpi kuljettaessa jokaisessa huvimajassa ja puron käänteessä on muusikkoja harjoittelemassa.

Vahva henkilödynamiikka on läsnä erityisesti itse kvartetin välillä. Laatubrittinäyttelijöiden joukkoon on varmasti voinut luottaa ja kemiat toimivatkin sulavasti. Erityisen hienon työn tekee Pauline Collins, jonka Cissy olisi voinut muissa käsissä helposti muuttua höpsöksi ja säälittäväksi naiseksi. Kevyttä komiikkaa hienovaraisesti ylläpitävä roolityö ei lyö yli tai pelaa dementian kautta säälipisteillä, vaan tekee Cissystä hurmaavan inhimillisen ja vahvan hahmon.

Vaikka Kvartetin muutokset ovat erottaneet sen alkuperäistekstistä, samalla tämä henkilögallerian suurennos on kuitenkin sirpaloittanut tarinaa. Syvemmät ajatukset tuntuvat katkeilevan ja tarina jää pinnallisemmalle tasolle kuin se ensin antaa ymmärtää. Ajatuksia taiteelle omistautumisesta, sen vaaroista ja sen antamasta hurmasta heitellään ilmaan, mutta niihin ei tartuta. Ihmissuhdedraamana elokuva toimii hyvin, mutta sen lupaukset jostain syvällisemmästä eivät koskaan saa tuulta siipiensä alle.