Lainkuuliainen kansalainen valkokangas

Kosto on teema, joka putkahtelee esiin niin säännöllisesti elokuvissa, että voisi miltei puhua jo omasta lajityypistä. Katsojan mielenkiinnon ylläpitämiseksi nämä elokuvat tapahtuvat erilaisissa puitteissa, yleensä kuitenkin suurkaupunkien asfalttiviidakoissa. Poikkeuksen tekevät kostoteemalla ryyditetyt westernit.

Näkökulma kosto- ja vigilanttielokuvissa on miltei poikkeuksetta yksilön, ja vieläpä tavallisen, kunnon keskiluokkaisen ja työtätekevän ihmisen, jotta samaistuminen olisi katsojalle helppoa, tai mahdollista. Kukapa täysjärkinen haluaisi tai voisi samaistua työttömän alkoholistin kostoon Kelan byrokraatteja vastaan? Tai kokonaisen kansakunnan, kuten saksalaisten, kollektiiviseen kostoon näiden lähtiessä purkamaan Versailles’n häpeärauhan mukanaan tuomaa traumaa? Sillä traumoistahan kosto kumpuaa.

Ohjaaja F. Gary Gray, joka on aiemmin ohjannut lukusia rap-videoita ja elokuvan Be Cool (2005), on tarttunut kostoteemaan aisaparinaan käsikirjoittaja Kurt Wimmer. Tuloksena on jälleen kerran tarina yksilön kostosta, joka ei tällä kerralla kohdistukaan pelkästään pohjasakkaan vaan myös oikeuslaitokseen, joka tekee sopimuksia murhaajien kanssa. Lähtökohtana toimii ydinperhettä rikollisten taholta kohtaava odottamaton paha. Vain isä jää henkiin todistaakseen oikeusjärjestelmän rappion uhrin näkökulmasta.

Tällä kertaa kostaja on jotakin muuta, kuin miltä ensi silmäyksellä vaikuttaa. Gerard Butlerin esittämä perheenisä ja kunnollinen aviomies Clyde Shelton onkin leppoisan pinnan alla valtion hämärän turvallisuusorganisaation näppärä tappaja, todellinen väkivallan Pelle Peloton, joka on päättänyt nauttia kostonsa kylmänä, ja puhdistaa samalla mädän systeemin. Tästä saadaan tekijöiden mielestä uskottava kehystarina erilaisille tavoille poistaa päiviltä niin roistoja kuin oikeusjärjestelmän virkamiehiäkin.

Samanlaista supersankaria esitti myös Liam Neeson elokuvassa Taken (2008), tosin sillä poikkeuksella, että tämän ammattitappajan ja kiltin perheenisän motiivi oli pelastaa tyttärensä ja siinä sivussa listiä kaikki, jotka asettuivat poikkiteloin. Ja hyvä niin. Ehkäpä se meissä jokaisessa asuva pieni Göbbels tuntee itsensä nykyajassa niin voimattomaksi, että uneksii itselleen yliluonnolliset kyvyt pärjätäkseen roistoille ja muuttaakseen maailmaa? Kaikkihan me nautimme, kun oikeasti pahat tyypit saavat mitä ansaitsevat.

Ajattelevan ja sivistyneen yleisön on kuitenkin paljon helpompaa hyväksyä omat kostofantasiansa sellaisten elokuvien parissa, joissa kostaja on tavallinen ihminen, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Vai tekisikö sittenkin? Jodie Fosterin tähdittämässä elokuvassa The Brave One (suomessa omituisesti nimellä Stranger in You, 2007), tai alan ehdottomassa virstanpylväässä Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974) vihjataan, että jos yhteiskunta ei enää pysty tarjoamaan hyvitystä rikoksen uhriksi joutuneille kunnon veronmaksajille, nousee vigilantismi esiin väistämättä.

Lainkuuliainen kansalainen hukkaa hyvän lähtöasetelmansa juonen turhiin kiemuroihin ja älyttömyyksiin sekä turhaan viihteellisyyteen. Se ei uskalla kehitellä teemojaan loogisesti loppuun saakka vaan alkaa jarrutella silloin, kun Armageddonin pitäisi alkaa. Kun vääryyttä kokeneen yksilön näkökulma hämärtyy, hukataan sen myötä katsojan samaistuminen ja mahdollisuus kartoittaa väkivaltaa, kostoa ja ihmisen synkkää ja pimeää puolta. Jään kaipaamaan Charles Bronsonin uurteisia kasvoja.