Pirates of the Caribbean: Salazar's Revenge valkokangas

Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan menestys lienee elokuvahistorian suurimpia mysteerejä. Sarjan elokuvat ovat olleet järjestäen ylipitkiä ja tylsiä teelmyksiä, mutta se ei ole estänyt rainoja tuottamasta järjettömiä summia rahaa. Ilmeisesti Johnny Deppin esittämän rommituiterissa kekkaloivan Jack Sparrow'n karismassa on jotain elämää suurempaa, mikä vetää väkeä teattereihin vaikka ympäröivä elokuva on enemmän tai vähemmän mitä sattuu. Ainakin Deppille on roolin vetämisestä syydetty muutaman aarrelaivan verran taaloja, joita mies lienee tarvinnutkin, sillä miehen elämäntyyli on tällä vuosituhannella kustantanut pari miljoonaa kuukaudessa.

Piratesin arkkuun oltiin lyömässä nauloja kolmannen elokuvan, Maailman laidalla (2007), kohdalla. Lähes kolmeen tuntiin venytetyn läpilööperin katsominen edellytti rommitujauksia jo katsojaltakin, mutta rahaa ropisi Disneyn laariin sellaisia määriä, että arkun kansi avattiin uudestaan ja näillä näkymin elokuvasarjan loppuminen lienee kaukana horisontissa.

Kuuden vuoden takaisen Vieraiden vesien (2011) perinteisemmästä seikkailuotteesta Pirates-sarja palaa Salazar's Revengella taas suureellisempiin sfääreihin. Ohjaajiksi on valjastettu Kon-Tikin (2012) tehnyt norjalainen ohjaajakaksikko Joachim Rønning ja Espen Sandberg, jotka ovatkin onnistuneet loihtimaan humpuukiin ihan meneviä merellisiä kohtauksia. Suurin kiitos norjalaisohjaajille on kuitenkin annettava siitä, että he ovat oivaltaneet kahden tunnin olevan riittävä kesto tällaiselle seikkailulle. Katsojan takapuoli kiittää.

Vaikka Salazar's Revenge on sarjan ylivoimaisesti lyhin elokuva, siinäkin on rutkasti joutokäyntiä. Alun reipashenkisen seikkailuotteen jälkeen vajutaan taas synkempiin vesiin ja löylynlyömä tarina on jälleen kerran sitä itseään. Sarjan jokaisessa elokuvassa etsitään jotakin tuiki tärkeää ja soppaa hämmentää piraattejakin ilkeämpi pahis – ja sitten seilataan sinne ja tänne. Vaikuttaa siltä, että käsikirjoittajat ovat joka kerta nauttineet työnsä lomassa liikaa kustavilaista kahvia*.

Elokuvasarjan isossa tarinakuvassa herätellään henkiin vanhoja hahmoja ja luodaan myös uusia hahmoja syventämään koko ajan mukana heiluneita hahmoja. Tässä sisäpiirimelskeessä Javier Bardemin kähisemä Salazar vaikuttaa ulkopuoliselta ja välillä aika tarpeettomaltakin hahmolta. Elokuvan suurin mysteeri lieneekin, millä Bardemin tasoinen näyttelijä on onnistuttu houkuttelemaan mukaan humpuukiin.

Bardemin hahmoa on haluttu vielä elokuvan nimessäkin alleviivata, sillä alkuperäinen titteli Dead Men Tell No Tales on maailmanlaajuisesti korvattu Salazar's Revengella, vaikka originaalinimi vastaa huomattavasti paremmin elokuvan kokonaistarinaan Salazarin koston jäädessä pelkäksi sivujuonteeksi.

Kun kaikki melske on saatu elokuvassa melskattua pois päiväjärjestyksessä, on tilaa myös romantiikalle, jonka painoarvoa ei sarjan elokuvien draaman kaaren kehittelyssä ole liiemmin oivallettu. Vähiin jäävät tunnelmalliset hetket nytkin, sillä odotettujen suudelmien täyttäessä valkokankaan Sparrow kiikaroi horisontista jo uusia kuudensia seikkailujaan.

* Kustavilainen kahvi tai oikeammin kaffe syntyy siten, että kunnon kokoiseen kuppiin kaadetaan vahvaa kahvia, jonka jälkeen kuppiin kumotaan niin kauan kirkasta viinaa, että kupin pohja tulee näkyviin. Lopuksi kuppiin kaadetaan taas kahvia kunnes pohja katoaa näkyvistä.