Kon-Tiki kotikatsomo

Norjalainen Kon-Tiki kertoo tositarinan Thor Heyerdahlista ja hänen miehistöstään, joka vuonna 1947 ylitti Tyynenmeren puulautalla todistaakseen, että Polynesia asutettiin lännestä eikä idästä kuten aiemmin luultiin. Heyerdahlin ajatuksia pidettiin tiedeympyröissä naurettavina, koska polynesialaisilla ei ollut laivoja moiseen matkaan. Tämä ei kuitenkaan lannistanut Heyerdahlia, joka uskoi, että meri olisi mahdollista ylittää lautalla.

Tämäkään ajatus ei vakuuttanut muita, sillä lauttaa ei pidetty tarpeeksi kestävänä kulkuvälineenä 8 000 kilometrin mittaiselle merimatkalle. Vastustuksesta turhautunut Heyerdahl päätti lopulta edetä sanoista tekoihin ja todistaa teoriansa käytännössä.

Miehistökseen hän värväsi kolme norjalaista ja yhden ruotsalaisen. Koska vain yhdellä heistä oli aiempaa kokemusta purjehtimisesta – eikä Heyerdahl osannut edes uida! – idea vaikutti tuhoon tuomitulta. Kuten historia osoitti, toisin kävi.

Tarina perustuu matkalta kuvattuun dokumenttielokuvaan, joka palkittiin Oscarilla vuonna 1951. Heyerdahlin matka balsapuisella lautalla valtameren yli oli uskomaton saavutus, jota sietääkin muistella, mutta oliko se elokuvallinen? Vastaavanlaista tarinaa käsiteltiin Piin elämässä, jossa merimatka yritettiin esittää jonkinlaisena henkisenä kokemuksena. Siihen verrattuna Kon-Tikin lähestymistapa on perinteisempi, mikä voisi olla hyvä asia, ellei elokuva olisi turhankin kaavamainen.

Lähteet eivät tiettävästi kerro, että lautalla olisi esiintynyt sen suurempia ristiriitoja miehistön jäsenten välillä, mutta elokuvaa varten näitä on lisätty mukaan. Merkittävin muutos todellisiin tapahtumiin on Anders Baasmo Christiansenin esittämän Herman Watzingerin muuttaminen pulleaksi pelkuriksi. Pulska hän ei valokuvien perusteella ollut eikä kukaan Kon-Tikin miehistön jäsen ole häntä tiettävästi pelkuriksikaan syyttänyt, mikä tekee ratkaisusta äärimmäisen kyseenalaisen. Muutos on selvästi tehty draaman vuoksi, mutta lopputulos tuntuu turhankin kalutulta ollakseen elokuvallisesti hyväksyttävä.

Norjalaiset elokuvat ovat yleensä ammentaneet kerronnassaan rajusti rapakon takaa opituista keinoista. Näin on myös Kon-Tikissä, joka ei ainakaan visuaalisten tehosteiden osalta kalpene jenkkiesikuviensa rinnalla. On kuitenkin sääli, ettei efektien käyttö ole Piin elämän tavoin erityisen luovaa, sillä niitä käytetään lähes pelkästään jännityselementteinä.

Tämän lisäksi Kon-Tiki on Hollywood-esikuviensa tavoin turhankin ennalta arvattava viihdyttääkseen katsojia. Vaikka näyttelijät yrittävätkin tehdä hahmoistaan persoonia, ne on silti veistetty valmiista muoteista, joita viihdeteollisuus on tuputtanut katsojille vuosikymmenien ajan. Pelkurimaisen Watzingerin ratkaisut etenevät tutulla kaavalla, kuten myös Heyerdahlin uppiniskaisuus ja sen vaikutukset ihmisiin hänen ympärillään. Jopa merenelävien hyökkäykset ovat odotetun säännöllisiä.

Tositarinana Kon-Tiki menettelee. Heyerdahlia esittää Pål Sverre Hagen, jonka olemuksessa on juuri sopivasti uhmaa ja päättäväisyyttä roolia varten. Mikäli lautan tarina ei ole ennestään tuttu, elokuva toimii mainiona perehdytyksenä aiheeseen. Sen suurempaa elokuvallista arvoa sillä ei kuitenkaan ole.