Kaikella rakkaudella valkokangas

Kotimaisen elokuvavuoden alkuun osuu kuin kohtalonomaisesti kahden kokeneen elokuvaohjaajan paluu valkokankaalle. Kenties Jarmo Lampelaakin odotetumman paluun Kaikella rakkaudella -elokuvallaan tekee Matti Ijäs, jonka edellisestä teatterielokuvasta, Haaveiden kehästä, ehti vierähtää yli kymmenen vuotta.

Ijäs ei ole viettänyt hiljaiseloa vaan työskennellyt Yleisradiolla televisiodraaman parissa. Parhaiten Ijäs tunnetaankin rakastetuista televisioelokuvistaan, joita hän on käsikirjoittanut ja ohjannut 1970-luvulta alkaen. Pitkiä teatterielokuvia on syntynyt vuosikymmenen sykleissä, mikä ohjaajan itsensä mukaan on silkkaa sattumaa. Edelleen aktiivisesti työskentelevistä ohjaajistamme vuonna 1950 syntyneen Ijäksen filmografia on harvinaisen mittava. Hieno ura on saatettu nyt myös kansien väliin Lauri Timosen kirjoittamassa kirjassa Matti Ijäksen elokuvat.

Suurten tarinoiden sijaan Ijäksen elokuvissa keskeisimpiä ovat ihmiset ja heidän kauttaan esiin nousevat pienet mutta vaikuttavat tarinat. Asioiden humaanissa käsittelytavassa on paljon samaa Aki Kaurismäen kanssa. Ijäksen elokuvat ovat kuitenkin arkisuudessaan Kaurismäen teoksia helpommin lähestyttäviä, mutta silti temaattisesti syvällisiä. Tämä on tehnyt Ijäksestä sikäli poikkeuksellisen ohjaajan, että hänen elokuvansa saavat vastakaikua hyvinkin laajassa katsojakunnassa. Esimerkiksi Suomessa harvinaisen kulttiklassikon aseman saavuttaneen Katsastuksen (1988) repliikkejä toistellaan rasvamontuista akateemisiin norsunluutorneihin.

Humaaniuden lisäksi Ijäksen elokuvissa on yhteiskunnallinen pohjavire, jossa voi nähdä kaikuja ranskalaisesta ja eurooppalaisesta uudesta aallosta. Yhteiskunnallisesti kantaaottaviksi Ijäksen elokuvia ei voi luonnehtia, mutta elokuvien hahmojen ja arjen kautta rakentuu kuvia sellaisesta Suomesta, jota elokuvissa vähemmän käsitellään.

Kaikella rakkaudella sijoittuu kotimaisen ihmissuhdedraaman kaupunkilaiskeskiluokkaisen vakiokuvaston sijaan Lappiin ja kertoo osaltaan niistä realiteeteista, joissa leipä revitään pätkätöistä norjalaisella kalatehtaalla. Elämä on velkaa ja vitutusta karussa ympäristössä, jota taloudellisesti hyvin toimeentulevat elämysmatkailijat ihastelevat kauniina luontona.

Hersyvän osuva dialogi ja lämmin huumori ovat Ijäksen tunnusomaista käsialaa. Niin nytkin, mutta aiempia elokuvia maltillisemmin. Hahmojen inhimilliset nyanssit on piirretty hienovaraisesti osaksi elämän realiteetteja tarvittavaa huumoria unohtamatta. Kokeneen ohjaajan ymmärrys elämästä ja sen kuvaamisesta näkyy siinä viisaudessa, että vähemmän on enemmän varsinkin silloin, kun hahmoista halutaan luoda mahdollisimman inhimillisiä. Ijäksen elokuvissa ei ole yksiselitteisen hyviä ja pahoja ihmisiä. Kaikella rakkaudella -elokuvassakin käsitellään vaikeita teemoja ja tarinan hahmot tekevät monenlaisia tekoja, mutta kaikissa on inhimillistä hyvää tai sen tarkoitusta, mikä tekee hahmoista ja heidän teoistaan ymmärrettäviä.

Kaikella rakkaudella kertoo rakkaudesta. Ei siitä tavanomaisesta romanttisesta hattarasta vaan rakkaudesta, jota määrittää elämä. Sampo Sarkolan esittämä postikorttikuvaaja Toivo tapaa Lapin karun kauniissa maisemissa omapäisen naisen, Ansan (Krista Kosonen), johon rakastuu. Samaan aikaan Ansan ex-mies Ismo (Tommi Korpela) palaa maisemiin. Vaikka asetelma antaa toisin ymmärtää, tavanomaisesta kolmiodraamasta ollaan kaukana.

Ansa on eräänlainen miehiä riepotteleva luonnonvoima, joka lujittaa kahden kairalla kohdanneen miehen välistä ystävyyttä. Miehet oppivat ymmärtämään toisiaan ja miestenkeskinen kunnioitus yltää jännitteen tasolla viritettyjen tunnemyrskyjen edelle. Todelliset tunteet ovat niitä, joiden kanssa eletään eikä vain haaveilla. Ismon veljen perheessä on toisin. Toteutumattomien haaveiden langettamassa varjossa rakkaus saa vaiettuja muotoja, joilla on traagisiakin seurauksia. Lopulta Ismo ja Toivo ovat niitä, jotka ottavat kantaakseen vastuun rakastamistaan läheisistä.

Elokuvan temaattisesti keskeisin hahmo on Toivo, joka kuljettaa mukanaan erilaisissa maisemissa valokuvaamaansa penkkiä. Toivon kuvissa tyhjä penkki antaa katsojalle vapauden kuvitella ja tulkita, jolloin ihminen on enemmän läsnä kuin istuessaan penkillä. Penkki on myös vertauskuva rakkaudettomuuden taakasta, jota messiaanisen hyvä ja kiltti mies kantaa harteillaan aikoina, jolloin rakkaus on hänet hylännyt. Toivon kohtaamista ihmisistä Ansa ja Ismo ovat niitä, jotka joko tietoisesti tai tiedostamattaan jakavat hänen taakkaansa ja auttavat samalla tarkoitustaan etsivän miehen elämään ja rakastamaan maailmassa, jossa ihmisten teot ja valinnat eivät aina ole hyviä.

Kaikella rakkaudella -elokuvan humaanissa sanomassa on paljon samaa Klaus Härön Postia pappi Jaakobille -elokuvan kanssa. Molemmat elokuvat antavat uskoa ihmisyyden perimmäisestä olemassaolosta meissä kaikissa. Ja ihmisyys tarvitsee puolestapuhujia.