Matti Ijäs - pienen ihmisen ja suurten kertomusten puolesta

Suomi-elokuvien ympärillä pyörinyt julkisuusrumba on merkinnyt positiivista suhtautumisessa suomalaisen elokuvan menestymismahdollisuuksiin. Vielä muutama vuosi sitten iltalehdet riemuitsivat aina, kun joku maamme onnettomaksi tiedetystä taiteilijakaartista erehtyi tekemään kokoillan elokuvan, joka sitten pyöri pääkaupunkiseudulla pari viikkoa ja kuopattiin sen jälkeen unohdettujen elokuvien hautausmaalle. Loppusaldoksi laskettiin sitten se, paljonko veromarkkoja katsojaa kohden oli kulutettu. Nykyisin ilmapiiri on toinen, jolloin helposti unohtuu, että laadukkaita elokuvia tehtiin myös niinä vuosina, kun valtajulkisuus piti elokuvantekijöitä pilkkanaan.

Matti Ijäksen ura on ollut sikäli paradoksaalinen, että hänen pitkät elokuvansa eivät ole olleet suuria menestyksiä, kun taas tv-elokuvat ovat keränneet katsojia ja pysyvää mainetta. Tv-elokuvissa Ijäs on ollut aina vahvimmillaan. Hän korostaakin, että tunnin tv-elokuva on muodoltaan kuin novelli tai pitkä anekdootti. Nyt tämä itseoppinut elokuvantekijä on kuitenkin palannut pitkän elokuvan pariin 1960-luvun alkuun sijoittuvalla lapsuuskuvauksellaan Sokkotanssi.

Eletyn elämän läsnäolo

Ijäksen mukaan Sokkotanssi on hyvin henkilökohtainen elokuva: ohjauksen lisäksi hän on laatinut myös käsikirjoituksen. Tämä on helppo uskoa, sillä eletyn elämän maku on pysyvästi läsnä hänen teoksissaan. Ijäs kertookin käsitelleensä elokuvan avulla omia avioeron jälkeisiä tunteitaan, kuin myös oman lapsuutensa maailmaa.

– Sokkotanssin käsikirjoitusprosessi lähti liikkeelle viisi vuotta sitten. Alun perin elokuvasta piti tulle freskomaisempi, ehkä enemmän Fellinin Amarcordia muistuttava, mutta rönsyt karsiutuivat pikkuhiljaa pois.

Sodanjälkeisen Suomen lavastaminen olisi maksanut omaisuuksia, joten ohjaaja keksi toisen keinon: mahdollisimman autenttisten kuvauspaikkojen löytämisen. Niitä haettiin erityisesti Pohjanmaalta, rautateiden ja rantaviivojen läheisyydestä. Lopulta yhdeksi kuvauspaikaksi varmistui kuitenkin Tallinna, josta löytyi sopivan nuhjuinen 50-luvun suomalaismaisema.

Ristiriitaiset henkilöhahmot tarinan tukena

Kuten ohjaajan elokuvissa yleensä, tälläkin kertaa näyttelijäkaarti tekee vahvaa ja tasaista jälkeä.

– Lapsinäyttelijöiden kanssa työskentely helppoa, mutta oikeiden poikien löytäminen rooleihin oli paljon työläämpää.

Mukana on myös Ijäksen elokuvien kestokasvo Sulevi Peltola. Onko ohjaajalla jonkinlainen vakiosopimus luottonäyttelijänsä kanssa?

– Minulla ja Sulevilla on samanlainen huumorintaju. Hän on kivikasvoinen koomikko, joka pitää naamansa peruslukemilla ja tavallaan näyttelee koomista tilannetta vasten.

Peltolan ja monen muun jämeräotteisen näyttelijän tulkitsemat miehet ovat olleet Ijäksen elokuvissa valokeilassa. Varsinkin tv-elokuvissa Katsastus ja Lahja tarkkailtiin suomalaisen miehen hämmennystä naisten edessä. Ohjaaja kuitenkin kiistää tehneensä näitä elokuvia kommenteiksi "mieskeskusteluun", hän vain vaatimattomasti toteaa niiden syntyneen omakohtaisten kokemusten siivittäminä.

Ijäksen elokuvissa värikkäät henkilöhahmot ovat keskeisessä osassa. Hän sanookin rakentavansa tarinaa ristiriitaisten henkilöhahmojen avulla. Tarinakertojana ohjaaja ei halua olla liian koukeroinen: se ei edes sopisi hänen luonteelleen.

Ijäs ja nostalgia

Nykyisen Suomi-elokuvan valtava suosio ei ole hänen mukaansa yllättävää, sillä onhan jo television puolella panostettu viime vuosina voimakkaasti draamatuotannon kehittämiseen. Monet uusista elokuvista katsovat menneisyyteen ja ammentavat voimavaroja sieltä. Ijäs pitää tätä positiivisena asiana, vaikka sanookin samaan hengenvetoon kaipaavansa elokuvia, jotka ovat selkeämmin kiinni tässä ajassa. Millainen on sitten ohjaajan suhde menneisyyden nostalgisointiin?

– On selvää, että aika kultaa muistot, mutta pyrin silti välttämään tarpeetonta nostalgisointia. Täytyy ainakin pyrkiä olemaan mahdollisimman ankara itselleen ja raapia menneisyyttä pintaa syvemmältä.