Hannu ja Kerttu: Noitajahti valkokangas

Viime vuosina ovat lisääntyneet vanhojen satujen uudet, toiminnallisemmat elokuvaversioinnit. Lumikki on esiintynyt miekkaa heiluttavana action-prinsessana ja Punahilkkakaan ei ole jäänyt vain eväskorinsa varaan. Nyt vuorossa on uusiotulkinta Grimmin satujen vanhasta klassikosta Hannusta ja Kertusta. Hannu ja Kerttu ovat lapsuutensa kokemuksien jälkeen kasvaneet isoiksi ja päätyneet noidanmetsästäjiksi.

Alkuperäinen satuhan on raaka ja julma tarina pikkulapsia syövästä ja murhaavasta kannibaalinoidasta, jonka vanhempiensa metsään hylkäämät Hannu ja Kerttu tunkevat uuniin ja polttavat elävältä. Ennen vanhaan sadut olivatkin aikuisille, eivät lapsille. Toki suurin osa lapsistakin tosiasiassa tykkää saduista, joissa paha saa palkkansa mahdollisimman graafisella tavalla.

Norjalaisohjaaja Tommy Wirkolan elokuvallinen lähtökohta onkin ollut tehdä hirtehinen toimintasatu, joka sopii parhaiten lapsenmielisille. Pääpaino on reipashenkisillä toimintakohtauksilla. Komediasta ei Hannu ja Kerttu: Noitajahdissa ole kyse, mutta mukana on melkoisen paljon mustaa huumoria sekä yksityiskohdissa että miljöössä. Esimerkiksi kadonneiden lapsien kuvat liimataan pseudokeskiaikaisessa maailmassakin maitopurkkeihin. Maitopurkit vain ovat isoja lasipulloja ja lasten kuvat käpristyneitä puupiirroksia.

Myös näyttelijöiden repliikeistä osa on puhdasta deadpan-huumoria, jossa tolkuttomat repliikit lausutaan vakavalla naamalla. Esimerkiksi Hannu (Jeremy Renner) kertoo sairastuneensa vaikeaan sokeritautiin, koska piparkakkutalon noita pakotti hänet lapsena syömään yliannostuksen sokeria. Hannu iskeekin itseensä säännöllisin väliajoin insuliinia isolla pruutalla, jottei taju petä kesken noitien metsästyksen.

Toimintakohtausten väkivalta muistuttaa enemmän vanhojen piirrettyjen slapstick-väkivaltaa, joka ei oikeasti kauhistuta ketään eikä sen ole sitä tarkoituskaan tehdä. Vaikka Wirkola selvästi nostaakin hattua sekä Peter Jacksonin varhaisille klassikoille että esimerkiksi Evil Dead -sarjan jälkimmäisille osille, Wirkola ei kuitenkaan lähde oman esikoiselokuvansa, natsizombeista kertovan ironisen splatter-elokuvan Dead Snow'n (2009) ronskille linjalle vaan pitää pahimmat hurmejuhlat aisoissa. Toki irtoraajoille ja veripusseille silti käyttöä löytyy.

Teos kuvattiin Wirkolan tahdosta Saksassa ulkotiloissa amerikkalaisten studiolavasteiden sijasta. Visuaalisesti elokuva onkin varsin elävän ja eloisan näköinen, ja hämyisiä metsiä katselee mielellään. Wirkola halusi ja sai käyttää myös useita pohjoismaalaisia sisältävää näyttelijäkaartia, joista suurimpaan rooliin pääsi Pihla Viitala. Viitalan rooli salaperäisenä Mina-neitona on varsin iso, eikä Viitala jää päätähtien Hannun ja Kertun (Gemma Arterton) sekä pääpahisnoitaa esittävän Famke Janssenin varjoon.

Juonellisesti Hannu ja Kerttu: Noitajahti on varsin kevyttä huttua, jonka käänteet menevät perinteisen kaavan mukaan ja joka ei suuria yllätyksiä tarjoa. Myöskään pintaa syvemmälle ei mennä esimerkiksi noidiksi väitettyjen ihmisten osalta, mitä nyt pari kertaa todetaan, että verenhimoinen roskajoukko on aina valmis polttamaan viattomia lähimmäisiään.

Mutta ei Wirkolan viihteellisen genre-elokuvan tehtävänä olekaan olla mikään monitahoinen allegoria ihmisen luonteesta tai historiallisista vääryyksistä. Hannu ja Kerttu on tarkoitettu kepeäksi, helposti nieltäväksi eskapismiksi, ja sellainen se myös on. Alle puolentoista tunnin kesto pitää rytmin vauhdikkaana ja kerronnan sen verran tiiviinä, että lopputulos on riittävän sujuvaa. Elokuvan erittäin tyylikäs alkutekstianimaatio pyöristää vielä hitusen tähditystä ylöspäin.