Äidin poika

Zaida Bergrothin esikoispitkä Skavabölen pojat (2009) oli tummasävyinen perhedraama, joka keräsi kohtuullisesti katsojia sekä kiitosta kriitikoilta. Bergrothin toinen pitkä elokuva, Hyvä poika, on niin ikään perheeseen pureutuva draama, mutta asetelma on nyt toisenlainen vaikka puntarissa on osaltaan nytkin lasten ja vanhempien välinen suhde.

Elina Knihtilän esittämä näyttelijätär, Leila Manner, pakenee päällekäyvää lööppijulkisuutta syrjäiselle kesähuvilalle kahden poikansa kanssa. Äidin ja poikien on tarkoitus viettää yhteistä laatuaikaa, mutta aikuinen kaipaa aikuista seuraa ja Leilaa soittaa paikalle ystäviään. Kosteaa ja tapahtumarikasta illanviettoa seuraavana päivänä muu seurue lähtee huvilalta, mutta Eero Ahon esittämä kirjailija jää Leilalle aikuisseuraksi. Leilan vanhempi poika Ilmari (Samuli Niittymäki) ei katso viriävää romanssia hyvällä.

Hyvä poikaEristäytyneeseen paikkaan sijoitettu ihmissuhdedraama ja pojan suojeleva, jopa maaninen suhde äitiinsä ovat tuttuja jännitysdraaman ja kauhun elementtejä. Bergroth on kuitenkin yhdessä toisen käsikirjoittajan Jan Forsströmin kanssa onnistunut luomaan tutuista elementeistä tuoreen tuntuisen ja omanlaisensa kokonaisuuden, joka seisoo tukevasti omilla ansioillaan.

Elokuva lepää paljolti intensiivisen tunnelman varassa. Henkilöhahmojen välillä on jännitteitä, joita puretaan vähitellen ja näyttelijät tekevät rooleissaan kauttaaltaan vakuuttavaa työtä. Pelkistetty estetiikka tukee hyvin näyttelijävetoista tarinankerrontaa, ja hieman poikkeuksellisesti on sanottava, että Hyvä poika toimisi hyvin myös televisiossa, eikä tämä tarkoita, että elokuvan kuvailmaisu olisi jotenkin heikkoa, päinvastoin. Kuva tukee hienosti kerrontaa, jonka intensiteetti on kirjoitetun tarinan ja näyttelijätyön varassa. Kokonaisuus on toimiva.

Hyvä poikaHyvä poika onkin ennen kaikkea tutkielma narsistisista luonteenpiirteistä, omistamisen halusta ja kontrollin tarpeista sekä niistä jopa äärimmilleen viedyistä keinoista, joihin ihminen uhkaaviksi kokemissaan tilanteissa turvautuu. Sinänsä kiinnostavan aihekäsittelyn ongelmaksi muodostuu viime kädessä samaistumispintojen puute.

Diivan näyttelijättären oikkuihin ja pumpulissa paapotun äkkiväärän myöhäisteinin pullikointiin on vaikea samaistua. Tämä ei johdu näyttelijäntyöstä vaan käsikirjoituksesta. Saattaa olla, että Leila ja Ilmari on tarkoituksellisesti kirjoitettu etäännyttäviksi hahmoiksi, jotta heidän ulkopuolinen tarkkailunsa olisi mahdollisimman analyyttistä, mutta samalla on menetetty hahmojen kautta katsojaan rakennettava emotionaalinen side. Leilasta ja Ilmarista on vaikea välittää.

Hyvä poikaTilannetta ei pelasta Eero Ahon kirjailija-Aimo, joka Leilaan ja Ilmariin verrattuna on käytökseltään ja toimiltaan jossain määrin normatiivisempi hahmo. Hän ei yksin riitä, varsinkin kun tarinan neljäs keskeinen hahmo, Ilmariin silmänsä iskenyt läheisen kylän baarissa myyjänä toimiva Karita (Anna Paavilainen) on hahmoista kenties kaikista psykoottisin. Samalla Leilan nuorempi poika Unto (Eetu Julin) jää irralliseksi. Aikuisten outoa maailmaa luonnon pienten ihmeiden pariin pakenevassa pikkupojassa on aineksia tarkkailijan rooliin, jonka kautta tarina olisi voitu jopa kertoa. Näin ei kuitenkaan tehdä ja Unto jää ulkopuoliseksi, tarinan dynamiikan kannalta jopa turhaksi hahmoksi.

Kylmä, samaistumispintoja kaihtava ihmisluonteen analyysi onnistuu emotionaalisesta vajavaisuudestaan huolimatta nostamaan esiin inhimillisyytemme heikkouksia kiinnostavalla tavalla. Kenties ihmisyys on lopulta vain heikko kuori, joka rikkoutuu pienistäkin ärsykkeistä paljastaen ihmisenkin olevan vain omaa etuaan ajava ja laumaansa puolustava eläin.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 4 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com