Perhepotretteja

Zaida Bergroth päätyi ohjaajaksi, koska halusi olla alunperin kuvaaja. Elokuvat, jotka sysäsivät häntä alalle, olivat Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982), Coppolan Kummisetä-trilogia sekä Kurosawan mestariteokset. Myös Billy Wilder oli tulevalle ohjaajalle tärkeä vaikuttaja. Sen sijaan monien sukupolvensa ohjaajien suosikki Steven Spielberg ei Bergrothille kolahtanut.

Spielbergistä muistuu vain mieleen, kun pyrin elokuvataiteen osastolle ja meidän piti tehdä äänet johonkin sellaiseen kohtaukseen, jossa dinosaurukset hyökkäävät keittiöön. Se on ihan traumaattinen muisto!

Zaida Bergroth

Kahdesta eri perheissä kasvaneesta sisaruksesta kertova Miami on Zaida Bergrothin kolmas pitkä elokuva. Hänen kaksi aiempaa elokuvaansa ovat paljon kiitoksia keränneet Skavabölen pojat (2008) ja Hyvä poika (2011). Bergrothin mukaan yhteisenä teemana kaikille kolmelle elokuvalle on perheen sisäisten jännitteiden ja perhesuhteiden käsittely.

Ohjaajalle itselleen elokuvassa täytyy olla jokin häntä itseään askarruttava kysymys, johon hän lähtee hakemaan vastausta. Ongelmalliset perhesuhteet tarjoavat tarttumapintaa. Miamin kohdalla ydinkysymys Bergrothille oli: kuinka rakastaa valovoimaista ja voimauttavaa, mutta samalla vastuutonta ja jopa vaarallista ihmistä?

Itseäni alkaa askarruttaa joku, mitä en oikein ymmärrä, että mikähän on voinut johtaa tietynlaiseen tilanteeseen. Hyvä poika -elokuvassa tiesin lopun ennen kuin alettiin rakentaa käsikirjoitusta. Koska projektit kestävät monta vuotta, täytyy olla jokin tarpeeksi vahva, itseä askarruttava kysymys, jotta sen parissa jaksaa ylipäätänsä olla. Rikkinäisyyteen on helpompi samaistua kuin johonkin täysin eheään ja ongelmattomaan.

Bergrothin edeltävissä elokuvissa on käsitelty enemmän vanhempien ja lasten välisiä suhteita, nyt käsittelyvuoron saa siskosten välinen vuorovaikutus. Projekti on ollut pitkä, kahdeksan vuotta. Ohjaaja kirjoitti pitkään toista käsikirjoitusta, jonka nimi oli Angela. Sille ei kuitenkaan herunut rahoitusta. Tarinaa alettiin rakentaa uudelleen hyödyntäen vanhan käsikirjoituksen elementtejä, ja ohjaaja halusi keskittyä siskosten suhteeseen. Elokuvan toinen käsikirjoittaja Jan Forsström on ollut mukana koko projektin ajan.

Bergroth kertoo, että koko tarina alkoi rakentua Angelan hahmon ympärille. Ensimmäinen sytyke tähän hahmoon oli vuonna 2009 käyty keskustelu Kaarina Hazardin kanssa. Silloin elettiin salarakkaiden" buumia, kun nuoret naiset (eli niin sanotut salarakkaat) tulivat julkisuuteen.

Zaida BergrothPuhuimme siitä millaisen vihareaktion ne saivat suuressa yleisössä aikaan. Jotain provosoivaa siinä oli, ne ottivat oman tilansa, eivät pyydelleet lupaa. Siinä oli jotain röyhkeää ja itseriittoista.

Zaida Bergrothilla on itsellään kolme sisarta, joten omakohtaista kokemusta ja tarttumapintaa siskojen välisiin suhteisiin löytyy varmasti. Bergrothin mukaan perhesuhteissa on jotain, joka tuntuu ruokkivan hyvää draamaa, sillä näitä suhteitahan ei voi valita, mutta niiden kanssa on silti elettävä.

Leikkiä lajityypeillä

Miami sekoittaa eri lajityyppejä keskenään, vaikka onkin ytimeltään draamaelokuva. Road-movien ja rikoselokuvan tuominen mukaan kevensi ohjaajan mukaan elokuvan muuten liian raskasta tuntua, ja sai ohjaajan itsensä pois omalta mukavuusalueeltaan. Ohjaajan mukaan itsensä haastaminen ja eri lajityyppien sekoittamien toimivat elokuvan itsensä hyväksi ja motivoivat myös Bergrothia itseään antaen uusia eväitä elokuvantekijänä.

Zaida BergrothTyylilajikokeilu lähti jostain sellaisesta tarpeesta keventää ja leikkiä. Tiesin, että ydin on siskosten välinen monimutkainen suhde, josta voisi potentiaalisesti tulla vähän raskas, ja myös ehkä vähän kamarielokuvamainen. Kun mukaan tuotiin jännärikuviota ja rikosjuonta, niin sain sen maailman vähän aukenemaan.

Uuden elokuvan kuvaamista hahmoista löytyy särmiä, ja varsinkin vanhempi sisaruksista, Angela, on ristiriitainen ja ailahteleva, ja samalla myös uskottava ja inhimillinen. Bergrothin mukaan Angela (Krista Kosonen) on oman tilan ottava ihminen, joka ei varsinaisesti tarvitse muita ympärilleen, eikä tarvitse muilta hyväksyntää, paitsi myöhemmin elokuvassa, kun Angela päästää siskonsa Annan (Sonja Kuittinen) oikeasti lähelleen ja muuttuu sitä kautta haavoittuvammaksi.

Jostain syystä Angelalla joku kuori on niin kova, että hänellä ei ole tarvetta pikkusiskolle. Angela voi hyötyä Annasta, mutta tämä on vain alku. Asetelma keikahtaa päinvastaiseksi, kun Angelan kuori murtuu.

Nämä ovat tällaisia vähän kyseenalaisia hahmoja, jotka tekevät moraalisesti vähän kyseenalaisia asioita, mutta jollakin tapaa elokuvan voisi nähdä puolustuspuheena. Joku tarve minulla on ymmärtää näitä hahmoja. Angelan hahmosta on tullut minulle hirveän rakas.



Lue myös