Huuto vapaudelle

Rob Epstein ja Jeffrey Friedman ovat ottaneet uutukaisellaan ensiaskeleensa fiktion parissa. Miesten pitkä, jo yli 20-vuotinen ura on tähän asti koostunut menestyneistä dokumenteista. Palkittujen elokuviensa Ehdokkaana Harvey Milk (1984) sekä Common Threads: Stories from the Quiltin (1989) tavoin he ovat toistuvasti nostaneet teemoikseen homoseksuaalisuuden ja politiikan vuorovaikutuksen vaiettujen tarinoiden kautta. Nämä elementit ovat läsnä myös elokuvassa Howl – Huuto, joka käsittelee Allen Ginsbergin samannimisen teoksen synnyttämää siveellisyyskannetta ja sensuuria 1950-luvun Amerikassa.

HowlEpstein ja Friedman eivät tartu ensimmäistä kertaa aikakauden sensuurisäädöksiin, vaan homoseksuaalisuuden representaatiot elokuvateollisuudessa ovat olleet aiheena esimerkiksi The Celluloid Closetissa (1995). Howlissa kyseessä ei kuitenkaan ole itsesensuuri, vaan syyttäjän nostama siveettömyyssyyte Ginsbergin Howl-teoksen julkaisijaa kohtaan. Riettaaksi leimattu kielenkäyttö synnytti keskustelun siitä, pitääkö kansalaisia varjella tämän kaltaiselta taiteelta vai onko kirjailijalla oikeus valita kirjoitustyylinsä.

Ginsbergin haastatteluun Howlin synnystä ja oikeusasiakirjoihin pitkälti perustuva elokuva on selkeä jatkumo ohjaajien aiemmalle tuotannolle. Sen visuaalinen anti edustaa Epsteinin ja Friedmanin dokumenttielokuville tavanomaista yksinkertaista haastattelukuvaa, johon tuodaan säröä leikkauksen kautta. Vastapainoa selkeille linjoille tuo itse runoa kuvittava animaatio, joka särkee dokumenttimaisen kokonaisuuden värikylläisellä maailmalla sekä jatkuvasti muutoksessa olevilla muodoillaan.

HowlHowl – Huuto on hämmentävä sekoitus fiktiota ja faktaa. Fiktiivisyys on pyritty häivyttämään näyttelijäntyöstä ja elokuva muistuttaakin paikoitelle kuvitettuja historiadokumentteja. Oikeussalissa todistajat esittävät neljä näkemystä taiteilijan oikeudesta valita sanansa ja oman panoksensa tähän antaa myös Allen Ginsbergin (James Franco) haastattelu. Dokumentin keinot eivät kuitenkaan nyt toimi yhtä vakuuttavasti sensuurinvastaisessa juonessa kuin fiktiivisempi ote esimerkiksi Good Night, and Good Luckissa(2005).

Elokuvan ehdottomia tähtihetkiä ovat James Francon lausumat katkelmat Howlista. Hän on löytänyt kiitettävästi jazzmaisen fraseerauksen ja sykkivän rytmin, joka on ominaista beat-runoudelle. Hienoista elementeistä huolimatta Howl ei pysty tuomaan yhteen elokuvan kaikkia kolmea maailmaa. Epsteinin ja Friedmanin dokumenttien vahvuus on aina ollut koskettavuus, mutta tässä Howl ei yllä edeltäjiensä tasolle ja jää näin hieman etäiseksi.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 3 henkilöä


Film trailers by Filmtrailer.com