Finding Neverland - tarinan lähteillä valkokangas

Marc Forsterin uusimman elokuvan nimi on joutunut mielikuvituksettoman käännöstyön uhriksi. Se on hiukan ironista, koska Finding Neverland – tarinan lähteillä on sangen mielikuvituksellinen elämäkertaelokuvaksi. Forsterin lähestymistapa on fantasiaan nojaava: elokuva kertoo J. M. Barrien, Peter Panin kirjoittajan tarinan sadunomaisin keinoin.

Elokuva lähtee liikkeelle 1900-luvun Lontoosta. Barrien uusin näytelmä floppaa ja teatterin johtaja Charles Frohman ei kiittele. Näytelmäkirjailija hakee turhaan lohtua hulppeasta kodistaan, jonka hän jakaa vaimonsa Maryn kanssa. Pian mies tutustuu puistossa Llewelyn Daviesin perheeseen, johon kuuluvat neljä isänsä menettänyttä poikaa ja heidän äitinsä Sylvia. Barrie lumoutuu poikien mielikuvituksellisista leikeistä ja heittäytyy niihin mukaan. Vähitellen hän on niin poikien kuin Sylviankin läheinen ystävä ja tukija.

Tämän kaiken Forster esittää viattomassa ja aidon hyväntahtoisessa valossa. Lontoossa kummasteltiin aikoinaan aikuisen miehen motiiveja leikkiä pienten poikien kanssa ja seurustella nuoren kauniin lesken kanssa pyyteettömästi. Silti ohjaaja rakentaa itsepintaisesti Barriesta aseksuaalista hyväntekijää, ja Barrien ja Sylvian suhteeseen piirtyy jotain pyhimysmäistä, joka sijoittuu maallisen intohimon yläpuolelle.

Ratkaisu on ymmärrettävä, jos Forster on ajatellut tehdä koko perheen elokuvan. Ikärajahan Suomessa on K7, mutta elokuvassa käsitellään siitä huolimatta asioita, jotka saattavat olla liian vaikeita ja siksi ahdistavia vasta lukemaan oppineille. Aikuistuminen ja kuolema eivät selkiydy riittävästi, vaikka ne käsiteltäisiinkin keijujen, merirosvojen, kellon nielaisseen krokotiilin tai Mikä-mikä-maan kautta.

Finding Neverland onkin puhdas aikuisten satu, jossa kaikki ulkoinen on kunnossa. Lavastus ja puvustus ovat onnistuneet, myös fantasiakohtaukset Barrien sisäisestä maailmasta ilahduttavat. Onnistumista on helpottanut varmasti myös se, että pääosassa leikkii ikuisesti poikamaisen charminsa säilyttävä Johnny Depp, jonka tähtikuvan ympärille voisi ajatella muodostuneen jo oma genrensä. Koko elokuva pyörii hänen varassaan, ja hyvin hän roolinsa tekeekin surumielisine katseineen ja hienoviritteisine eleineen. Myös Kate Winslet rimpuilee sangen uskottavasti yksinäisenä neljän lapsen yksinhuoltajana, vaikka onkin vaisu Deppin rinnalla. Myös Llewelyn Daviesin perheen neljä poikaa – ja varsinkin Peteriä näyttelevä Freddie Highmore – tekevät pienen ihmisen työn.

Finding Neverland on ihastuttava elokuva, mutta jokin vain uupuu. Se on kuin välitilassa, kykenemätön keskittymään selkeästi johonkin. Ehkä eheän kokonaisuuden tiellä on lopulta kuitenkin se, ettei ohjaaja tehnyt elokuvastaan puhdasta fantasiaa saatikka vakavaa draamaa. Tästä huolimatta lapsuuttaan joskus ikävöivä kyynikkokaan ei voi olla vaikuttumatta elokuvan vilpittömyydestä ja naiivista uskosta hyvään.